Face Your Fear

Turvassa

Petteri

Mun puhelin soi jo kolmatta kertaa. Haluaisin hetken aikaa nukkua päiväunia raskaan päivän jäljiltä. Kenellä muka on niin tärkeää asiaa, että pitää jatkuvasti soitella..? Huokaisen hiljaa ja vastaan puhelimeen.

"Luojankiitos sä vastasit! Petteri voisinko mä mitenkään tulla sinne?" puhelimen päässä itkuinen ääni selittää ja mä räpäyttelen silmiäni. Hetkinen.. kuka mulle soittikaan. Pienessä unenpöpperössä mä vilkaisen näyttöä, jossa lukee Aten nimi.

"Ööh, joo, öö joo kai. Tuu vaa", sanon ihmetellen itsekin sekavuuttani. Äänestä päätellen Atella on jokin hätä. Se on tervetullut meille aina. Ihan sama mitä mun porukat sanoo, mutta haluan Atelle olon, että se voi tulla tänne. Tosin, mun sisarukset voi kyllä olla ihmeissään, jos se jatkuvasti täällä pörrää.

"Kiitos, Petsku. Mä oikeestaan oon jo ovella", Atte sanoo ja mä yllätyn. Se varmaan jo tiesi, etten mä kieltäytyisi.

"No oota sekka, tuun avaa", sanon ja nousen sängyltäni. Jätän puhelimen sängylle ja kipitän alakertaan avaamaan Atelle oven.

Oven takaa löytyy itkuinen poika. Atte tulee samantien halaamaan mua, joten oon entistä hämmentyneempi. Halaan poikaa takaisin ja vien meidät sisätiloihin kuistilta.

"Mikä sulla on?" Yritän kysyä, mutta Atte vain nyyhkyttää mua vasten. Oon vähän hukassa, että mitä mun pitäisi tehdä.. Pidän Attea vain lähelläni ja silittelen häntä.

"Iskä tietää", Atte sanoo. Saan juuri ja juuri selvää. Mä kalpenen aivan lakananvalkeaksi. Aten isä tietää meistä?! Mä tunnen kuinka mun sydän alkaa pamppailemaan kovempaa. Tieto siitä, että Aten isä tietää meistä aiheuttaa mulle ahdistusta. Sehän voi tehdä sillä tiedolla mitä tahansa. Se ei varmasti ole iloinen tästä.

"Vittu", mä en saa muuta suustani. Voin vain kuvitella mitä Aten kotona on tapahtunut tänään.

"Nonii, emmä tiedä voinko mä mennä kotiin enää", Atte sanoo ja musta tuntuu todella kurjalta. Maailmani romahtaisi, jos en saisi enää tulla kotiin. Kodin pitäisi olla turvallinen paikka, jonne saa aina mennä.

"Sä voit olla täällä just niin kauan, ku tarvii", lupaan Atelle. Pussaan Attea poskelle.

"Mennään mun huoneeseen", kuiskaan pojalle ja lähden viemään tätä huoneeseeni. Ei välttämättä ole kiva kyynelehtiä yleisön edessä. Mun pikkusisarukset varmasti katsoisivat suurin silmin. Ulla Taalasmaita koko porukka. Joskus inhoan mun sisaruksia niiden uteliaisuuden vuoksi, mutta kyllä mä niitä sisimmässäni rakastan yli kaiken.

"Tää tilanne on ihan paska", Atte mutisee, kun me päästään makoilemaan mun sängylle. Vedän pojan syliini ja silitän tämän hiuksia.

"Mä en oikeen osaa sanoo mitään", sanon ja samalla tunnen olevani aivan turha. En mä osaa edes lohduttaa poikaystävääni, joka ei uskalla mennä kotiinsa enää.

"Ei se haittaa, kunhan pysyt siinä", Atte sanoo ja kääntyy katsomaan mua. Mulla on paha olla Aten puolesta. Ei kenelläkään lapsella pitäisi olla tuollainen olo. Koti on sellainen paikka, johon aina pitäisi olla tervetullut.

Onneksi Atte on aina tervetullut tänne. Mun porukat, sisarukset tai etenkään mä, ei ikinä häädettäisi sitä pois.

"Mä oon tässä niin kauan, kun vaan haluat", sanon ja suukotan Aten otsaa kevyesti. Poika sulkee silmänsä ja mä hymähdän vähän. Mulla ei ole aavistustakaan mitä Aten kotona tapahtui, mutta ehkä mä saan pian kuulla.

Kuuntelen hetken aikaa Aten rauhallista hengitystä sekä niiskutusta. Silitän pojan päätä ja annan hänen vain olla. Hän puhuu sitten, kun hän haluaa.

Ja mä haluan, että Atte on turvassa.

--
Sanoja: 506

Nooh, sellane writer's block päällä, että ei mitään rajaa. Tämäkin luku oli jo about kirjoitettu, mut en vaan saanu aikaseks kirjottaa loppuun ...

En oikeen tiiä mitä tekis tän kirjan kanssa, ja toki myös harmittaa (ja vienyt motia pois) tää Wattpadin uudistus...

Ite en ainakaan löydä enää mitää suomenkielisiä kirjoja🙄🙄..