Face Your Fear

Velvollisuuksia

Petteri

Mun päässä humisi ollessani pitkälläni sängyllä. Mun krapula oli jo vähän väistynyt, mutta olo ei silti ollut mikään kaikista mainioin. Juuri nyt haluaisin vain nukkua tän olon pois, mutta mulla oli velvollisuuksia, joita en voisi jättää hoitamatta. Sentään kouluun ei tarvitsisi enää raahautua, mutta pikkusisarusteni harrastukset jatkuvat. Varsinkin tänään, kun kaikki tuntuu erityisen raskaalta, mun täytyisi lähteä viemään Elina koristurnaukseen. 

Mä vaan en halua nousta sängystä. Ei tässä muuta ongelmaa ole laisinkaan. En kuitenkaan voi jättää velvollisuuksiani hoitamatta. Äiti jää tänne kuitenkin koko muun lapsikatraan kanssa ja isä on töissä jälleen. Isä on aina töissä ja se häiritsee mua. En edes muista milloin viimeksi olisin jutellut sen kanssa niin sanotusti näitä 'isä-poika'-juttuja. Mun mielestä ne olis kyllä aika tärkeitä varsinkin, kun olen tässä iässä ja suhteellisen hukassa itseni kanssa. Enhän mä edes tiedä mihin haen jatko-opiskelemaan, kun lukio päättyy. 

Otan puhelimen käteeni ja avaan lukituksen. Atte ei oo laittanut mulle mitään viestiä, joten päätän kysyä, että miten sen päivä on lähtenyt käyntiin. Atte oli kyllä aivan hemmetin humalassa illan loputtua. Oon aika varma, että sen päivä ei mitenkään voi olla hyvä, nimittäin sillä voi olla aikamoinen krapula. Siis pahempi kuin mulla. 

Atte vastaa mun viestiin yllättävänkin nopeasti. Viestissään se kertoo olonsa olevan aivan hirveä ja, että se haluisi mun viereen. Mä hymähdän itsekseni, oltaisiinpa me kahdestaan jossain. Jossain, minne muut eivät pääse, niin me saataisiin olla ihan rauhassa muiden katseilta. Sellainen sopis mulle täydellisesti just tähän hetkeen. 

"Petteri ylös ja syömään!", kuulen äidin huudon alakerrasta. Mä lopetan haaveilun ja toivotan Atelle tsemppiä tähän päivään. Ehkäpä me illalla voitaisiin jutella vähän enemmän, vaikkapa ihan puhelussa. Haluisin niin paljon kuulla Aten ääntä, koska tosi asia on se, että mulla on jo nyt ikävä sitä. 

Kampean itseni ylös sängystä. Musta tuntuu maansa myyneeltä, kun mä vedän vaatteita ylleni. Poistun huoneestani vessaan ja pesen kasvoni. Kasvojen pesu hieman karistaa unihiekkaa, jota mulla tuntuu löytyvän loputtomasti. Suuntaan keittiöön kuitenkin pikaisesti käyden vessanpöntöllä ensin. Keittiössä mua vastassa on äiti ja lapsikatras, joka syö ruokaansa maltillisesti. 

"Ota vaan ruokaa, turhaan sä enää pelkkää leipää otat, kun kello on näin paljon. Kahden tunnin päästä lähdet viemään Elinaa", äiti sepostaa mulle mun vain nyökytellessä. Mua ei yhtään huvita puhua kellekkään, paitsi Atelle. 

"Nukuit tosi kauan", Pinja hihkaisee suupielet täynnä ruokaa. 

"Jooh, väsytti", vastaan pikkusiskolleni, joka nappaa lisää lasagnea haarukalleen. 

"Niin, Pinja sä heräsit jo joskus kuudelta ja aloit leikkii Maken kanssa", Hilla valittaa ja mä naurahdan vähän. Onneksi mä nukuin kuin tukki, enkä kuullut sisarusteni leikkivän. Siitä vasta riemu olisikin revennyt tälle päivää, jos en olisi pystynyt nukkumaan laisinkaan. Olisi ollut jopa aika vaarallista ajaa autoa pitkän aikaa. 

"Noh, mitä sitä turhaan sängyssä makoilee, jos ei enää väsytä", äiti hymähtää ja vilkaisee mua. 

"Niih", mä naurahdan vähän. Ihan kuin en olisi juuri tehnyt niin. 

"Kiitos", Rene sanoo ja vähin äänin poistuu pöydästä. Hän laittaa astiat tiskikoneeseen ja häipyy sitten huoneeseensa. Vilkaisen äitiä, joka katseellaan kertoo, ettei minun tarvitse huolehtia veljestäni. Rene on vain niin kummallisen hiljainen verrattuna meihin muihin perheenjäseniin. Hän ei koskaan oikeastaan sano mitään, eikä hänellä yleensä ole mitään mielipidettä asiaan. 

"Hilla hoitaa tänään sit pyykit, Rene imuroi ja me lähetään Pinjan sekä Maken kanssa ulkoilemaan", äiti selittää päivän suunnitelmista, "sitten kun Elina ja Petsku pääsee kotiin, niin teille on sit kans hommia."

Mä huokaisen hieman. Eikö se muka riitä, että kyyditsen siskoani pitkin Suomea hänen harrastuksensa takia..? 

"Hyi että, pyykkivuoro on ihan kamala", Hilla marmattaa. 

"Kuule vuorossa on tumma pyykki, joten kaikki tummat vaatteet vaan pesukoneeseen ja se päälle. Puolitoistatuntia ja sitten ne pitää ripustaa kuivumaan", äiti selittää perinpohjaisesti Hillalle, joka on kyllä aiemminkin pessyt pyykkiä. 

"Jooh", Hilla vain huokaisee. Mä hymähdän vähän ja yritän katseellani tsempata siskoani, mutta hän vain tuijottaa lautastaan. 

--

Istahdan autoon ja nojaudun vasten penkkiä. Käynnistän auton ja säädän oikeanlaiset musiikit kuulumaan. En tietenkään omaa musiikkia pysty soittamaan, mutta muutamalta radiokanavalta aina tulee hyvää musiikkia. Mun täytyy odotella varmaan kymmenisen minuuttia ennen kuin Elina vaivautuu paikalle. Se raahaa koriskassiaan mukanaan. Siskoni laittaa kassin takapenkille ja istahtaa sitten etupenkille. 

"Onhan kaikki varmasti mukana? Juomapullo, kengät?" kysyn varmuuden vuoksi, sillä en ala ajelemaan mitään lisäkilometrejä sen takia, että siskoni on unohtanut jotain. 

"Joo on on, lähetään vaan", Elina vakuuttelee ja mä nyökkään. Vedän turvavyön ylitseni ja lähden ajamaan Elinan laittaessa turvavyön. Muutaman mutkan kautta me päästään isolle tielle, joka vie lähimmälle hieman isommalle paikkakunnalle, jossa turnaus pidetään. Sinne on kuitenkin matkaa noin 70 kilometriä. 

"Millasta oli eilen siel päättäreillä?" Elina kysyy. 

"Ihan perus, ei mitenkään ihmeellistä. Porukka oli humalassa, ei muuta", vastaan hieman yksitoikkoisesti, sillä siskoni ei tarvitse tietää noista asioista vielä mitään. 

"Ihan epistä, et sä pääsit sinne", Elina valittaa ja mä naurahdan vähän. 

"En mä sun ikäisenä päässyt. Mut täytän kohta 18, joten ei tarvitse mitään lupia kysellä", sanon siskolleni. Tiedän, että Elina tulee käyttämään tuota samaa argumenttia, kun hän on ikäiseni. Elina on sen verran jääräpää, että hänellä ja äitillä tulee varmasti menemään sukset ristiin vielä monesti. 

"No joo", Elina sanoo ja kaivaa sitten puhelimensa esille. Mä laitan musiikkia hieman kovemmalle ja keskityn ajamiseen. Tällä hetkellä ajaminen vaatii erityisen paljon keskittymistä, sillä mua ei yhtään huvittaisi ajaa ja mua väsyttää kyllä jonkin verran. En mä silti rattiin nukahda. Siinä olisikin äitille selittelemistä, jos mulle ja Elinalle kävisi jotain. En varmaan enää ikinä uskaltaisi ajaa autoa, taikka saisi. 

Hetken päästä vilkaisen siskoani, joka on laittanut silmänsä kiinni. Hymähdän vähän ja keskityn tiehen jälleen. Onneksi hän tajuaa levätä ennen turnausta. Mun puhelin piippaa viestin merkiksi. En kuitenkaan voi katsoa, että kuka on laittanut viestiä. Toivottavasti se olisi Atte. Mä voisin sitten viestitellä pojan kanssa, kun olen päässyt perille. Katsomossa mulla olisi hiton hyvää aikaa jutella Aten kanssa. Välillä mun kuitenkin täytyisi katsoa Elinan peliä, jottei siskoni suutu mulle. 

Vihdoin me päästään motarille, jolloin kiihdytän muiden kanssakulkijoiden vauhtiin. Motarilla matka sujuu aina hyvin rettoisasti, vaikka jotkut eivät kyllä osaa ajaa yhtään. Motaripätkää ei kuitenkaan kestä kauaa, kunnes pitää nousta rampista ylös ja aina vaan pienemmille ja monttuisimmille teille. Elina alkaa tekemään pieniä heräilemisen merkkejä. Ihan hyvä vain, sillä olemme piakkoin perillä. 

"Mä haluisin kyl lopettaa koripallon", Elina sanoo yhtäkkiä ja mä vähän hätkähdän. Eli ei enempää turnausreissuja mullekaan? 

-- 

Sanoja: 1004

Yleensä kirjottelen kaikki osat puhelimella, mut nyt testasin tietokonetta ja täähän on aivan mainio :D