Face Your Fear

Ennakkoluuloja Vastaan

Atte

Hipsin kotiovelleni futiskassini kanssa. Suudelma polttelee mun huulia, ja mulla on kaikin puolin hyvä fiilis. Mulla on muutenkin ollut Petteristä hyvät vibat, mutta tuo paransi niitäkin. Petteri tuntuu olevan ainoa Jokivaarassa asuva, jolla ei ole kamalia ennakkoluuloja mua kohtaan.

Mä tiedän kyllä perheeni ja sukuni kammottavasta historiasta. Tiedän miksi en näe sukulaisiani usein, ja tiedän miksi isä on ollut vankilasta. Tiedän tasan tarkkaan sen syyn, miksi Mahlavuoria joko pelätään tai vältellään. Mutta enhän mä tai Fiina olla tehty mitään pahaa. Aiemmat sukupolvet jättävät jäljen. Tai suorastaan tahran, sellaisen leima-tyyppisen, jota ei saa hankaamalla pois.

Petterin kaasutellessa pois mä avaan ukko-oven ja astun sisälle taloon. Muutosta ei ole kauaa, joten meillä on kaikki tavarat vieläkin sikinsokin pitkin kämppää. Mulla ei paljoa tavaraa ole, mutta siskollani on vaatteita aivan julmetun paljon.

"kuka se oli?" Fiina kysyy innoissaan samalla syöden välipalaa. Astelen avonaisesta eteisestä keittiöön ja lasken futiskassini lattialle.

"yks kaveri, jonka oon saanu tuolta lukiolta. Ihan kiva, sillä on kuulemma suuri perhe", kerron Fiinalle. Siskoni on paras ystäväni, ja voin kertoa hänelle kaiken. Hän tietää homoudestani. Hän on ainoa ihminen maailmassa, joka siitä tietää. Isälleni en ikinä uskaltaisi kertoa.

Homoudestani tulikin mieleen, että olin aika kamala Petterille kertoessani, että mulla olisi tyttöystävä. Oikeasti halusin vain nähdä Petterin reaktion ja noh... hänen ilmeensä muuttui silloin alakuloisemmaksi.

Enhän mä ole ollut kiinnostunut naisista moneen vuoteen.

"ai sää oot saanu jo kavereita?" Fiina hymähtää ja mä pyöräytän silmiäni. En mä oikeasti tiedä, että ollaanko me kavereita Petterin kanssa. Ainakin todella hyviä tuttuja.

"no kyllä säkin saisit, jos yrittäisit ees puhua jollekulle", mä rohkaisen siskoani. Sopeutuminen on ollut hänelle paljon rankempaa. Mulla nyt ei ollut niin paljoa väliä, sillä aikalailla kaikissa lukioissa on samat asiat. Ryhmäkoot vain vaihtelevat.

"no joo, mut kun et sä tajuu. Tää sukunimi tekee mut hulluksi. Oon yrittänyt olla kiva kaikille, mut saan vaan mulkoiluja", Fiina valittaa mulle, ja mua vähän säälittää siskoni. Kyllä muakin mulkoillaan, mutta yritän olla välittämättä. Tuntuuhan ne ennakkoluulot pahoilta, mutta jos asialle ei voi mitään, niin parempi antaa vain olla.

"tiedän tiedän. Kyllä sieltä joku kaveri löytyy. Voin vaikka yrittää puhua Petterin pikkusiskoille, luulisin että ne on sun ikäisiä", lohdutan siskoani ja yritän saada hänelle kavereita edes jotenkin. En kestä nähdä Fiinaa surullisena. Me ollaan yhdessä koettu niin paljon, vaikkei Fiina niin paljoa muistakaan kuin minä.

Muistan sen illan, kun äiti kuoli, vähän liiankin tarkasti. Joskus asia on vaivannut mua painajaisiin asti. Nyt jo vähän vanhempana oon tottunut asiaan, mutta satuttaahan se silti.

"en vaa tajuu miks meidän piti muuttaa tänne takas", Fiina huokaisee ja laittaa astiansa pesukoneeseen. Mä vaan mumisen jotain siskoni lähtiessä jatkamaan tavaroiden purkamista.

Me muutettiin isän kotipaikkakunnalle takaisin. Täällä on ihan kivaa, vaikkakin tää on surkean minimaalinen paikka keskellä metikköä. Silti mä ainakin viihdyn täällä paremmin kuin kaupungin vilskeessä. Fiina sen sijaan on mun vastakohta. Se oli muuttoa vastaan kaikilla mahdollisilla tavoilla.

Ymmärrän kyllä sen, ja se johtuu täysin meidän sukunimestä. Missään muualla kukaan ei tiennyt keitä me olemme, mutta täällä joka ikäinen vauvasta vaariin tietävät.

Vaikken mä sitä kellekään haluaisi myöntää, asia vaivaa myös mua.

Seuraavana päivänä koulussa mun poskia alkaa kuumottaa nähdessäni Petterin. Se puhuu sille naispuoliselle ystävälleen, jonka nimeä en satu juuri nyt muistamaan. Niillä näyttää olevan suhteellisen kiihkeä keskustelu meneillään, joten en halua mennä häiritsemään heitä.

Kyllä mä tänään löytäisin aikaa puhua Petterille. Tänään on perjantai, joten mullakaa ei ole mitään tekemistä. Mä aion tänään ehdottaa Petterille, että vaihdettaisiin numeroita, ja että tehtäisiin viikonloppuna jotakin.

Mua kyllä harmittaisi, jos mun pitäisi odottaa maanantaihin asti sitä, että näkisin Petteriä seuraavan kerran.

Astelen luokan eteen ja kaivan läppärini esille. Katselen ohikulkevia ihmisiä, jotka ulkonäön perusteella näyttävät aika pinnallisilta ihmisiltä. En mä saisi ketään arvostella, mutta eikö pienemmissäkin kylissä ole ne suositut ja ei-suositut.

Tovin päästä Petteri saapuu luokan eteen ja mä moikkaan sitä. Se näyttää varsin uupuneelta, mutta kyllä kai se tänään tai viikonloppuna johonkin lähtisi.

"väsyttääkö?" mä kysyn leikkimielisesti pojalta, joka haukottelee pitkään. Hymähdän vähän Petterin nyökytellessä. Mun tekisi niin mieli vetästä se mun kainaloon ja antaa sen nukkua rintakehääni vasten. En anna kuitenkaan ajatuksilleni sen enempää valtaa.

"jaksatko lähtee tänään ulos? Tai jos ei tänään, niin viikonloppuna", ehdotan Petterille, joka avaa silmänsä. Hän on jo sanomassa jotakin, mutta sulkee suunsa. Kurtistan kulmakarvojani vähän, ja odotan Petterin vastausta.

"ööh- en mä tiedä oikeen. Haluisin kyllä, mutta taidan olla lapsenvahtina", Petteri selittää mulle ja mä nyökkään. Niin, poika on aikalailla koko ajan korostanut, että hänellä on suuri perhe. Kai hänen vanhempansa tarvitsevat esikoisen apua nuorempien hoitamisessa.

"noh, joku toinen kerta sit", sanon tyynesti, vaikka mua harmittaa aika paljon. Olisin halunnut hengailla Petterin kanssa, mutta perhe on kyllä tärkeämpi.

"sori. Mun kanssa on vaan niin hankala tehdä suunnitelmia. En nää kavereita oikeestaan muualla kuin koulussa", Petteri sanoo mulle ja mä nyökyttelen. Ei se oikeasti haittaa. Mulle riittää se, että Petteri on sukunimestäni johtuvia ennakkoluuloja vastaan.

"kyllä joskus löytyy aikaa nähdä. Koulussa on vaa niin rajallinen tekeminen ja rajallinen aika", yritän lohduttaa lähinnä itseäni. Petteri nyökyttelee ja selvästi näyttää siltä, että hän on pahoillaan.

"no niin, mutta en mä voi oikeastaan mitään. Olisipa Suomessa jonkun näköinen au pair-kulttuuri", Petteri naurahtaa. Mä hymähdän ja vilkaisen nopeasti Petteriä, joka näprää sormiaan.

"meinaatko, että tarvitsisitte sellaista?" kysyn mielenkiinnosta.

"noh, jos mä joskus haluan vapaa-aikaa, niin sellainen olis kyllä jees", Petteri kertoo ja mä nyökyttelen.

"ei mua haittaa tulla hoitamaan teidän lapsia. Toki pienestä maksusta", sanon rohkeasti Petterin yllättyessä toden teolla. Petteri aukoo suutaan kuin kala kuivalla maalla.

"vai onko mut vaikee nähä lapsenvahtina?" kysyn huvittuneena, kun Petteri näyttää siltä, ettei hän usko kuulemaansa.

"onks sulla mitään kokemusta?" Petteri kysyy hetken päästä. Mä puren huultani vähän.

"oon ollu päiväkodissa työjaksoilla ylä-asteella. Ja yhden kesän olin siellä myös töissä", kerron Petterille, joka nyökyttelee.

Me jätetään asia kuitenkin muhimaan, sillä opettaja saapuu avaamaan luokan oven, ja me päästään sisälle.

Me istutaan aivan eri puolilla luokkaa, joten en pääse höpöttelemään Petterin kanssa mistään. Se harmittaa vähän, mutta ehkä tekee mullekin hyvää keskittyä tunnin aiheeseen.

En mä kyllä pysty kunnolla keskittymään Petterin takia. Mun täytyy tänään muistaa kysyä sen numeroa.

Yhteydenpito olisi niin paljon helpompaa..

--
Sanoja: 1001

Eka luku Aten näkökulmasta 🌹