Face Your Fear

Paljastus

Petteri

Mua itketti aivan liikaa ja mä annoinkin itseni itkeä koko loppupäivän. En mä yleensä käyttäydy näin. Tää päivä meni jo silloin pilalle, kun tajusin olevani myöhässä kotoota ja koulusta. Äitin suuttuminen teki tästä vielä pahempaa, enkä mäkään olisi halunnut olla niin tyly sille. Mutta, kun mulla napsahtaa, niin en voi sille enää mitään. Oon yleensä kuitenkin tosi kiltti ja ihana.. kai?

En oo jaksanut laittaa Atellekaan mitään viestiä. Tiedän sen olevan typerää, sillä häivyin jätkän luota niin nopeasti. Se jäi vaan hämmentyneenä omaan huoneeseensa, kun mä lähdin pikaisesti. Ei me keretty edes pusuja muiskauttamaan toisillemme. Se olis varmaan helpottanut tätä tuskaista oloa.

En tiedä miten saisin itelleni paremman fiiliksen. Tuntuu, että koko talon tunnelma on aivan kamala ja painostava. Tai sitten se on mun pään sisällä. Muut kyllä juttelevat alakerrassa, mutta mä haluan olla yksin ja ihan syystäkin. En halua raivota tai tiuskia tänään enää kenellekkään. Kukaan ei ansaitse sellaista käytöstä, ja mun pitäisi pyytää äitiltä anteeksi mun sekoilua.

-

Aamulla herään aikaisin ja alan valmistautumaan koulupäivään. Illalla mua ei edes huvittanut käydä suihkussa, joten käyn nyt virkistävässä aamusuihkussa. Puolen tunnin päästä talossa on jo täysi tohina meneillään, kun kaikki valmistautuvat tulevaa päivää varten. Koulussa mun täytyisi jutella Atelle ja myöhemmin tänä iltana äitille. En halua mitään jäävän hampaankoloon.

Aamu alkaa onneksi hyvin ja pääsen helposti taas arjen makuun. Lapset päiväkodille ja kouluun, minkä jälkeen auto lukion parkkiin ja koululle.

Tavallisesti menisin Linnean luokse heti juttelemaan eilisestä sekä tulevasta päivästä. Tällä kertaa mä kuitenkin alan etsimään Attea, jota en ole nähnyt edes vilaukselta eilisen katoamistempun jälkeen. Tai no, enhän mä kadonnut, kun se näki mun lähtevän.

Bongaan Aten kaappikäytävältä. Se ottaa kaapista seuraavan tunnin kirjat. Pieni epävarmuus iskee muhun, muta ryhdistäydyn. Jos mä nyt perääntyisin, mä tuskin juttelisin Atelle koko päivänä.

Kävelen Aten luokse ja vedän jätkän halaukseen takaapäin. Sen kroppa jännittyy vähän. En tiedä huolettaako sitä se, että joku näkee mun halaavan sitä. Mua ei ainakaan kiinnosta yhtään. Mä saan halailla just niitä ihmisiä keitä mä haluan.

"anteeks, kun mä hävisin eilen sillee", mä sanon tarkoittaen jokaista sanaa, jonka päästä ulos suustani. Hellitän otettani Atesta, joka kääntyy kasvot muhun päin. Se tarkkailee mun silmiä ja ilmettä.

"jäi vähän outo fiilis, ku häivyit vaan silleen", Atte sanoo mulle. Irrotan otteeni kokonaan ja astelen parin askeleen päähän. Pidän katsekontaktin Atessa koko ajan, eikä sekään käännä katsettaan pois.

"anteeks, oikeesti. Eilinen päivä meni ihan pilalle, ku sekoilin sillee", mä kerron Aten nyökytellessä. Se puristaa kirjojaan sylissään itseään vasten.

"ja sit tiuskin kotona viel äitillekin. Toi päivä olis voinu olla parempi, mut voinhan mä hyvittää sen jotenkin?" yritän ehdottaa. Atte katselee mua hetken aikaa ja mä alan jo hymyilemään vähän. Poika kuitenkin pudistaa päätään ja noukkii reppunsa lattialta. Mun suupielet laskeutuu alas, kun katson pojan laittavan lokeronsa lukkoon.

" pliis, teen mitä vaan. Älä oo vihanen mulle", pyydän, mutta Atte vain poistuu paikalta. Huokaisen hiljaa ja jään seisoskelemaan Aten lokeron eteen. Hitto toi jätkä on joskus vaikea. Mä pyysin siltä anteeksi, eiks se jo riitä? Joskus musta tuntuu, että se haluaa väkisin leikkiä vaikeaa.

Mutta siinähän leikkii, kyllä mäkin osaan olla vaikea. Se, joka leikkiin lähtee, se leikin kestäköön.

-

Iltapäivällä mä törmään uudemman kerran Atteen. Se on katsellut mua pitkin päivää. En osaa yhtään lukea koko jätkää. Se on kuin päiväkirja, joka on visusti kiinni lukolla, ellei jopa kahdella. Jos se haluaa mua katsella, niin ehkä mä annan sille jotain katseltavaa...

"onks teil yhtään kuuma? Musta tuntuu, et mä paistun tänne", kysyn Linnelta ja Aarolta. Mun kaverit kattoo mua vähän oudosti ennen kuin pudistavat päätään.

"häh? Miten teil ei oo kuuma?" kysyn retorisesti ja alan hivuttaa huppariani pois yltäni. Tiedän Aten katsovan mua, jolloin tahallaan otan hupparini pois niin, että alla oleva t-paita nousee mukana.

"nakupelle, paita päälle", Linnea hymähtää kaverillisesti. Mä lasken hupparin penkille ja suoristan t-paidan takaisin paikoilleen. Jos Atte haluaa pelata tätä peliä, niin oon mukana. Ja täysillä.

Vilkaisen Attea ihan pikaisesti ja näen sen punastelevan kauempana. Mä tiedän jo nyt millaisia reaktioita saan siinä aikaan, ja se tietää ne itsekin.

"mennääs tunnille, ja sen jälkeen himaan", Aaro toteaa. Mä nyökkään ja lähden kavereideni kanssa luokkaa kohti. Haluan kiusata Attea vielä vähän lisää, joten heitän hupparini jätkän syliin kävellessäni tämän ohitse. Sen täytyisi tulla puhumaan mulle tunnin jälkeen, ellei se välttämättä halua pitää tuota mun hupparia.

-

Viimeisen tunnin loputtua mä istuskelen Aaron kanssa aulan pöytien ääressä. Se odottaa kyytiä kotiin ja mä odotan, että siskoni pääsevät koulusta.

"noni kyyti tuli, nähää taas", Aaro sanoo sen lukiessa viestin puhelimestaan.

"jep, näkyillää", mä vastaan ja jään yksin istumaan. Mun ei kuitenkaan tarvitse kauaa olla yksin, kun Atte tulee mun seurakseni punastuneena.

"sori, vittu, mä oon ollu iha perseestä tänään", se tokaisee sekoillen sanoissaan vähän. Mä vedän pojan kainalooni ja suukotan sen otsaa.

"kaikil on joskus vähä tällaisia päiviä", mä totean rauhallisesti. Me istutaan hetken aikaa hiljaisuudessa.

"sä tuoksut hyvältä", Atte sanoo mulle hiljaa, jolloin mua alkaa hymyilyttämään. Toi jätkä on niin suloinen.

-

"haluun puhua sun kanssa", ilmoitan äitille illalla. Äiti näyttää varsin yllättyneeltä, mutta hieman helpottuneelta. Kumpikaan meistä ei jaksa mitään mykkäkoulua. Varsinkaan mä, jonka pitäisi aikuistua tässä piakkoin.

"mennään mun huoneeseen juttelee, nii saadaan olla rauhassa", totean ja lähden huoneeseeni. Äiti seuraa perässä. Matkan aikana kerään vähän rohkeutta, sillä aikomuksenani on puhua äitille niin suoraan kuin mahdollista.

Mä istutan äitini sängylleni ja itse istahdan penkilleni. Näperrän sormiani hermostuneena, kun pitäisi alkaa puhumaan.

"ensinnäkin haluun pahoitella eilistä ja mun tiuskimista ja kaikkee sellasta lapsellisuutta. Se oli typerää ja tiedän tehneeni väärin", aloitan puhumaan äidin kuunnellessa mua. Se puree huultaan vähän ja yrittää saada katsekontaktia. Jos mä nyt katsoisin äitiä silmiin, niin alkaisin parkumaan. Sen vuoksi pidän katseeni joko sylissäni tai lattiassa.

"ja mun on paljastettava jotain. Oon ihastunut, ja mulla on sellasta säätöä yhen tyypin kanssa", kerron äitille.

"mutta toihan on hienoa, jos oot löytänyt ihmisen, josta tykkäät. Ei siinä oon mitään hävettävää", äiti sanoo, vaikkei se edes tiedä koko totuutta vielä. Mä alan tärisemään jostain syystä ja puristan sormiani rauhoittuminen tavoitteenani.

"jooh, mut ku se on poika ja mä oon homo, ja ja...", mä sanelen hätäisesti. Äiti siirtyy seisomaan mun viereen. Se vetää mut halaukseen mun alkaessa itkemään lohduttomasti.

"kerro vaan, ei oo mitään hätää", äiti sanoo ihanasti ja alkaa silittämään mua niin kuin silloin, kun olin vielä pirpana ja kaaduin juostessa. Silloinkin mua itketti.

"se on Atte Mahlavuori. Tarmo Mahlavuoren poika", paljastan, jolloin äiti astuu askeleen taaksepäin ja katsoo mua huolestuneena.

Tiesin, ettei se tule tykkäämään tästä.
--
Sanoja: 1058

😬😬

Mitähän Petterin äiti vastaa Petterille..?