Tosinimi

Luku 1

Mika

Oli kulunut kaksi viikkoa siitä, kun Pihla oli palannut ja siepattu takaisin melkein saman tien. Mikael oli joutunut katsomaan, kuinka hänen paras ystävänsä raahattiin pois, eikä hän tehnyt mitään. Hänen pikkusisarensa Airi ja tämän kihlattu Magnus olivat pidelleet Mikaelia aloillaan piilossa. Hän olisi varmaan kuollut, jos he eivät olisi tehneet niin, mutta Mikaelia kauhistutti siltikin ajatella, että hän oli vain antanut muiden viedä Pihlan pois. Nämä muut olivat jotain sellaista, johon Mikael ei osannut varautua. Taivaalta oli leijunut joku henkiolentojen armeija, jota oli johtanut varmaan kolmemetrinen karmea olento, jonka harmaat siivet olivat lepattaneet tuulessa.

Mikael olisi mielellään ollut uskomatta moisiin olentoihin, mutta siinä kohtaa ei ollut enää paljoa valinnan varaa. Kun joukkio oli jälleen kadonnut taivaalle ja Airi päästänyt Mikaelista irti, hän oli päättänyt pelastaa Pihlan. Ei mitään hajua miten, mutta jotenkin Mikael Kurki auttaisi parasta ystäväänsä.

Joten hän oli palannut kotiin, pakannut, satuloinut hevosensa ja jättänyt hyvästit. Hän etsisi käsiinsä jonkun, joka osaisi auttaa. Mikael tiedosti, ettei hän pärjäisi taistelussa oikein ketään vastaan, mutta oli oltava jotain, mitä hän voisi tehdä. Oli oltava joku, joka voisi auttaa.

*
Elias

Elias luki kirjaa työpöytänsä ääressä. Hän joutui olemaan normaalia varovaisempi sivujen kanssa, sillä teos oli pari sataa vuotta vanha, eikä sitä peittänyt enää mitkään suojaloitsut. Huomattuaan sivujen säilömiseen tarvittavien loitsujen usein myös sensuroivan sisältöä, Elias oli ottanut tavakseen poistaa ensitöikseen uusista hankinnoistaan mitkään taikasäilöntäaineet. Välillä sillä oli harmillisia tuloksia, kun vanhat teetahrat tai piirrokset nousivat esiin taian rauetessa. Oli käsittämätöntä kuinka usein lukijat piirsivät siivottomia kuvia sivujen reunoille ja kuvittelivat sitten, että pikku loitsu korjaa kaiken. Elias oli tyytyväinen, ettei hänen tarvinnut työskennellä kirjastossa.

Normaalisti hän oli hyvin syventynyt työhönsä, mutta nyt hänen lukemansa sivu liikahti hieman ilmavirran johdosta. Ovi kävi. Elias jäykistyi tuolissaan. Hänen oveaan ei pystynyt käyttämään kuka tahansa noin vain. Kaikki pelot kävivät toteen, kun huoneeseen käveli Hovin prinssi. Askeleet kuuluivat ensin, sitten prinssi riisui loitsun yltään ja muuttui kunnolla näkyväksi. Hän oli tavattoman kaunis, kuten ylimystö täällä tapasi olla, ja niin pitkä, että Elias joutui hätäisesti ylös noustuaan ja kömpelösti kumarrettuaankin katsomaan selvästi ylöspäin. Prinssi oli normaalisti hyvin huoliteltu, mutta nyt hänen hopeinen tukkansa valui sekaisena pitkin hartioita ja hänen asunsa oli tummien tahrojen peittämä. Verta, Elias tajusi ja hänen mielensä synkkeni entisestään. Joku onneton oli ilmeisesti jo kokenut kovan kohtalon.

"Il-iltaa, Teidän Korkeutenne."

Prinssi tuijotti Eliasta hyvin kylmästi. Valkoiset silmäripset kehystivät hopeanvaaleita silmiä, jotka hohtivat mustien valkuaisten keskellä. Vaikutelma oli hyvin pistävä.

"Minä tarvitsen jotain. Sinun täytyy tehdä minulle se sama, mitä teit isälleni."

Hänen äänensä särkyi puolessa välissä. Epätoivo kuulsi läpi. Se haihtui kuitenkin saman tien ja tilalle jäi vain vaaleiden kasvojen passiivisuus. Tummat varjot silmien alla kertoivat kuitenkin unettomista öistä. Prinssi ei ollut oma rauhallinen itsensä.

Elias oli pelännyt jotain tällaista. Hän ei seurannut Hovin juoruja – hänellä ei ollut liioin ystäviä, eikä hän osallistunut mihinkään turhanpäiväisyyksiin. Oli kuitenkin ollut mahdoton olla kuulematta prinssistä ja hänen ihmisestään, joka katosi. Koko palatsi oli haravoitu läpi, niin että Eliaksenkin koti oli tutkittu. Lopulta prinssi oli lähtenyt täydessä sotisovassa palatsista kokonainen pataljoona mukanaan. Kävi ilmi, että kyseinen orja oli karannut, eikä koko Hovissa varmaan muusta puhuttukaan.