Tosinimi

Luku 3 - Kouva

Vedin nojatuolin raunion kauemmas ruumiista ja istuuduin.

Työhuoneen reunassa vaikeroinut hahmo nousi pystyyn, käveli ruumiin luo ja tökki sitä muutaman kerran kengänkärjellään. Sitten hän taputti nelisormisia, vaalean karvan peittämiä käsiään yhteen ja hypähteli paikallaan.

"Aah vihdoinkin."

Hänen äänensä oli matala ja käheä, eikä se sopinut hänen pieneen, pyöreään kehoonsa. Hänellä oli yllään harmaa kaapu ja essu. Hän ravisti tomua vaatteistaan ja suki kermaista tukkaansa kaninkorviensa taa.

Elias ei sanonut ensin mitään, vaan kapusi luokseni ja alkoi nostella raajojani vuorotellen ilmaan.

"Oletko sinä kunnossa? Mihin sattuu?"

Tuijotin häntä tyhjästi, katsoin sitten käsivarsiani, joita peittivät veriset viirut. Kipu sykki jossain, mutta en osannut paikantaa sitä. Ehkä se oli vain päänsärkyä. Huimasi vähän.

"Anna tytön olla. Näethän itsekin, että hänen kaikki raajansa ovat tallella. Mara oli raakaa voimaa, ei myrkkyä", lyhyt hahmo sanoi. Sitten hän vilkaisi minua tarkemmin. "Ei kun... Hetkonen. Elias, miksi täällä on ihminen?"

Elias haroi kaljuaan. Tovin oli kovin kiusallinen hiljaisuus.

"Kouva..."

"Hetkonen, onko tämä..? Elias!"

"Älä kysy yhtään mitään. Älä ainakaan puhu tästä kenellekään. Hitto, minun olisi parempi taittaa sinun niskasi itse! Miksi sinä toit tuon raakileen tänne?"

"Hän sai minut kiinni ja otti kurkustani kiinni! Ei siinä ollut paljon valinnanvaraa! Minä ajattelin, että kenties sinulla on joku loitsu tai ovesi on lumottu sopivasti..."

"Minä keitän liemiä!" Elias piti käsivarrestani kiinni ja heilutti sitä puhuessaan.

"Mistä minä tiedän, kenties sinulla on joku kutistinsumute hyllyssäsi!"

He olivat unohtaneet minun läsnäoloni. Yskähdin saadakseni hieman huomiota. En ole kuitenkaan ihan täysin passiivinen olento.

"Kuka tuo oli?"

"Mara. Minä puristan sinun kättäsi tyttökulta, oli oikein kiltisti tehty, että tapoit hänet."

Kouva oli lähestynyt meitä ja yritti tarttua käteeni. Elias veti sen kuitenkin pois hänen ulottuviltaan. Minä yritin vielä sisäistää tapahtumia ja seurasin tilannetta melko kärsivällisesti.

"Älä yritäkään koskea häneen. Leikkaan sinun korvasi irti."

"Elias-hyvä, minun kaikki aviomieheni olivat ihmisiä. Minun lapseni ovat puoliksi ihmisiä. Minä laitan sinun ruokasi joka päivä."

"Mitä me teemme ruumiille?" En tiedä miksi se edes kiinnosti minua. Se ei ollut minun ongelmani.

Elias astui eteeni.

"En minä pelkää sinua. Minä pelkään mitä meille molemmille käy jos..."

Kouva ei kuitenkaan kuunnellut häntä vaan pälyili minua Eliaksen kyljen takaa.

"Roskakuiluun? Ei, kun minä tiedän! Vien sen kotiin ja leivon sen piiraisiin! Kyllä joku sen aina syö, myyn sen halvalla. Vai haluatko sinä syödä sen?"

Kysymys oli tarkoitettu minulle. Pieneksi sekopäiseksi hetkeksi pysähdyin miettimään asiaa.

"En usko, että vatsani kestäisi sitä."

Elias oli hakenut tarvikkeita ja puhdisti nyt haavojani. Hänen ohimonsa ja suupielensä vuotivat verta, mutta hän näytti olevan kiireessä hoitaa minua.