Tosinimi

Luku 23

Tapahtunut tähän mennessä: Pihla saa kerrottua totuuden Kratin kuolemasta Vartille. Vartti päättää auttaa Pihlan pelastuspartiota.

Pihla

Istuin lattialla seinään nojaten. Tatar oli vahtinani. Hän puhdisti miekkaansa huoneen toisella puolella ja vilkaisi minua vain satunnaisesti.

"Minulla ei ole sitä", myönsin viimein. Verenvuoto oli lakannut, mutta kasvoni tuntuivat kumman turralta puhuessa. "Mutta tiedän, missä se on. Ja miten sinne pääsee."

Olin kyllästynyt odottamaan. En uskonut, että Vartti olisi enää tulossa takaisin, saati, että hän pääsisi livahtamaan sisään uudelleen. Miksi hän edes yrittäisi?

Minulla ei ollut hajuakaan siitä, kuinka kauan olin virunut täällä, mutta oli kai turha odottaa mitään pelastusoperaatiota. Kaarti oli vienyt Eliaksen ja Mika varmaan harhaili Pasin kanssa jossain päin palatsia, yrittäen etsiä minua turhaan. Minun oli siis keksittävä jotain, yritettävä jotain, että saisin edes mahdollisuuden paeta.

"Kertoiko Jaakko sinulle siitä jo? Minä puhuin hänen kanssaan, mutta hän haluaa mennä ilman teitä."

"Valetta", Tatar sihahti, mutta hän oli lopettanut miekkansa kiillottamisen.

Kohautin olkapäitäni.

"Hän sanoi, että kolme on liikaa kantamaan tosinimeä. En usko, että hän luottaa Okraan. Että Okra käyttäisi sitä vain omaksi hyväkseen."

Olin yrittänyt puhua Jaakkoa puolelleni, mutta se ei onnistunut. En vaikuttanut menestyvän yhtään sen paremmin Tatarin kanssa, mutta koska kukaan tuskin oli tulossa pelastamaan minua sellistäni, oli parasta jatkaa yrittämistä. Siitä, että oliko valehteleminen paras keino voisi tietenkin olla montaa mieltä.

"Hänellä on ilmeisesti joku toimeksiantaja... Joku, joka on samaa mieltä. En ihan ymmärtänyt, joku ylempi pamppu. Jaakko sanoi, ettei tarvitse kenenkään muun lupaa."

Tatar tuijotti minua jähmeänä, puristaen miekkaansa rupisessa kädessään. Hänen katseensa oli niin pistävä, että aloin pelkäämään hänen menettävän malttinsa ja sivaltavan kurkkuni auki miekallaan. Ehkä Jaakko oli ollut oikeassa ja minä tosiaan onnistuin vain puhumaan itseni entistä isompiin ongelmiin.

"A-anteeksi", sopersin ja yritin nieleskellä pelkoani. "Minä vain ajattelin kertoa... Minä ja Jaakko olimme ystäviä ja pelasimme usein korttia silloin kun olin Prinssin v--... Mutta hän on sopinut jotain kummallista jonkun ylimistöläisen kanssa. En usko, että hänen pitäisi saada tosinimeä itselleen. Hän sanoo, ettei teidänlaisillenne ole tilaa uuden vallan aikana... En tiedä, tarkoittiko hän vain sinua ja Okraa vai koko vastarintaliikettä. Mutta olen melko varma, että hän aikoo tappaa minut heti kun saa tosinimen käsiinsä. Ja minä en halua kuolla."

Kyyneleet valuivat alas poskiani ja minun oli vaikea saada henkeä nikottelultani. Olin hysterian partaalla niin, että uskoin itsekin sepustukseeni. Pyyhin kyyneliäni kipeiltä kasvoiltani, mutta niille ei meinannut tulla loppua.

Räpyttelin silmiäni, kunnes kostea sumu silmiltäni väistyi. Tatar ei sanonut mitään, vaan marssi rivakoin askelin ovelle, tempaisi sen auki ja katosi toiselle puolelle, läimäyttäen oven kiinni perässään.

Se ei ollut toiminut. Tietenkään ei ollut. Hän ei uskonut minua ja nyt hän varmasti kertoisi Jaakolle ja minun oli turha elätellä toivoa, että pääsisin tästä huoneesta ulos tai että koskaan enää näkisin Mikaa tai Eliasta tai Kouvaa...

Suljin silmäni ja hengitin muutaman kerran syvään. Itkeminen oli tuonut mukanaan myös päänsäryn.

"Pihla."