Tosinimi

Luku 25

A/N: Kaikki oli aika yksimielisiä lukujen pituuden suhteen, niin tässä olisi taas 2700 sanaa luettavaa!

Tapahtunut tähän mennessä: Pihla johtaa Okran, Tatarin ja Petruksen halki pimeän suoraan lohikäärmeen luo.

Minun kamppailuni ei kuitenkaan riittänyt pitämään lohikäärmeen huomiota, kun toisaalla oli kolme paljon jännittävämpää kohdetta. Luut rasahtelivat rikki Tatarin ja Petruksen juostessa Okran perään. He olivat kompuroineet eteenpäin uppoavassa maastossa selin lohikäärmeeseen, eivätkä siksi huomanneet heti, että sen katse oli taas heissä. Valtavasta koostaan huolimatta lohikäärme puski itseään eteenpäin ketterästi, sen vantterat jalat ponnistaen joka puolella helisevistä luukasoista. Sen leuat tavoittelivat uudelleen Tataria, joka yritti sekä juosta, että sivaltaa lohikäärmettä. Se ei toiminut. Lohikäärmeen leuat loksahtivat kiinni ja sitten se riepotteli jotain ilmassa. Kuului kivulias karjaisu, joka jäi kaikumaan luolassa. Räpyttelin silmiäni, yrittäen nähdä hämärässä. Jotain roikkui pedon suusta - käsivarsi. Tatar yritti edelleen harppoa pakoon, mutta hänen askelensa olivat muuttuneet huteriksi ja vauhti pudonnut. Petrus juoksi tämän ohitse, taakseen katsomatta.

Okra oli pysähtynyt auttamaan veljeään, mutta ei ehtinyt tämän luokse ennen kuin tuli pilkkopimeää. Petrus oli viimein joko sammuttanut valopallonsa tai se oli kuollut muutenkin.

Pimeyttä ei kuitenkaan ehtinyt kestää kauaa. Lohikäärme oli joko sylkäissyt käsivarren pois tai kenties syönyt sen, sillä se veti syvään henkeä ja erotin kuinka himmeä valo syttyi samalla sen rinnassa. Valo kasvoi hetken ja purkautui sitten valtavana valopylväänä sen kidasta. Yhtäkkiä koko luola kylpi sinertävässä valossa. Sinistä tulta. Lohikäärme syöksi tulta.

En ehtinyt erottaa Tatarista kuin ääriviivat, ennen kuin valonpaljous söi hänet. Sen sijaan näin taaemmas jähmettyneen Okran, joka tuijotti shokissa, kuinka hänen veljensä paloi elävältä. Näin Okran ohi juoksevan Petruksen ja kuinka kymmenien metrien liekit nuolivat heitäkin.

Liekkejä kesti ehkä viisi sekuntia, mutta ne painuivat mieleeni loppuiäkseni. Vaikka olin varmaan viisikymmentä metriä muista erossa, kuumuus iski korventavana kasvoilleni ja kirveli haavoittunutta käsivarttani. Se loi räikeän eron aiemmalle kylmälle kosteudelle. Sitten liekit katosivat yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin, paitsi jokunen kytevä kasa, jonka epäilin olevan loput Tatarista. Lohikäärme oli kumartunut liekkien ylle ja tökki sitä kuonollaan. Kuului inhottavia, kuivia repimisen ääniä ja palaneen haju leijaili vihdoin nenääni. Kun tajusin Tatarin joutuneen syötäväksi, napsahdin jälleen liikkeelle. Olisin epäilemättä seuraavana jollen tekisi asialle jotain.

Haparoin pimeässä kettinkiäni ja löysin tikarin kahvan. Vedin sitä suoraan ylöspäin, koko kehoni voimalla, kunnes se viimein irtosi ja minä olin vapaa. Käärin sen nopeasti rullalle ja yritin tunkea sitä vaatteideni alle, jotta en astuisi hämärässä sen päälle ja vahingossa itse tappaisi itseäni. Se saattaisi silti olla mukavampaa kuin elävältä palaminen tai syödyksi tuleminen.

En tiennyt missä mikään oli, mukaanlukien itseni, mutta otin varovaisia askelia pois takanani kuuluvasta hurinasta ja maiskuttelun äänistä. En uskaltanut, saati jaksanut, juosta, mutta ehkä jos kulkisin tarpeeksi hiljaa, pystyisin livahtamaan pois huomaamatta. Ja jos pääsisin tarpeeksi kauas, voisin sytyttää valon ja kenties löytäisin takaisin palatsiin ja Kouvan luo, kuten Elias oli kehottanut.

En nähnyt paljoakaan kävellessäni ja jouduin pitämään molemmat kädet edessäni siltä varalta, että kompastuisin pimeässä. Jalanjälkeni hohtivat edelleen sinisinä, mikä auttoi erottamaan, mihin pystyin laittamaan jalkani, mutta ne jäivät nyt nauhaksi perässäni, kuten askelten kuuluukin. Vaikka melkein kaikki elämässäni oli jokseenkin kummallista, en voinut olla miettimättä, miksi minun jalkani aktivoivat polun lohikäärmeen luokse.