Tosinimi

Luku 9

Hoin Eliaksen ohjeita mielessäni suunnatessani hänen työpöytänsä luo. Ovi sulkeutui takanani ja pari askelta otettuani katseeni kiinnittyi ensin tulipesässä leimuavaan valkeaan ja sitten sen edessä nojatuolilla istuvaan hahmoon.

Alas hänen leveitä hartioitaan valuivat paksut hopeiset hiukset. Hänen profiilinsa oli kalpea ja jähmeä. Hän olisi kai vaikuttanut kokonaan ajattomalta olennolta, kiveltä, ellei liekkien valo olisi läikkynyt hänen kasvoillaan. Siinä ei kuitenkaan ollut kaikki. Hänen sijassaan paikalla oli myös valtava siivekäs susi, jonka valkea turkki loisti tulta vasten marmorina auringossa. Olikohan tämä nyt totta?
Lattia oli tyyni vedenpinta, joka väreili ja läikkyi askelieni painosta. Katsoin kuinka väreet levisivät pois minusta ja osuivat viimein leppoisina aaltoina nojatuoliin. Susi seurasi niitä myös, mutta häntä ei vaikuttanut kiinnostavan minun tekemiseni.
Tämä ei luultavasti ollut totta. Lattiankaan ei kuulunut tehdä noin. Tiesin sen kyllä, vaikka nyt ajatus jähmeästä kivilattiasta tuntui kovin kaukaiselta. Minun piti valmistaa lääkettä itselleni ja susi ja mies menisivät pois ja tämä sumu aivojeni ympärillä hälvenisi.

Mutta sitten oli sellaisia, kuin Irokeesiveljekset tai Mara, jotka varmasti hyökkäisivät, jos heille kääntäisi selän.
"Eliaksella on audienssi hänen korkeutensa kanssa. Haluaisitteko jättää viestin?"

Odotin hahmon haipuvan ilmaan. Elias oli sanonut, ettei kenenkään pitänyt pystyä löytämään tänne Kouvan ja meidän lisäksemme. Edellinen tunkeutuja oli ollut murhanhimoinen, joten ei varsinaisesti ollut mitään syytä uskoa, että tämänkertainen olisi mukavampi.

Mies kääntyi kohti minua. Pistävät valkoiset iirikset ja mustat valkuaiset. Yhdennäköisyys ei pahemmin jättänyt epäilyksen varaa ja minä huolestuin, ensin Eliaksen kertoman takia, sitten itseni takia.
"Ontokompiaiset eivät osaa puhua."

Jaahas. Käännyin ympäri ja suuntasin ovelle. Etsisin Eliaksen ja me voisimme muuttaa jonnekin muualle. Kenties Hiidenkirnussa olisi vapaita parakkeja tai Kouvalla olisi ylimääräinen sohva.

"Revin käsivartesi irti jos kosket oveen."
Pysähdyin. Vaikka sanat olivat uhkaavia, äänensävy oli lattea ja välinpitämätön, muistuttaen Akatemian sotalain luennoitsijaa.

Odotin jatkokäskyä, mutta sitä ei tullut. Seisoin ovella epäröiden. Lattia aaltoili ja olin uponnut siihen nilkkojani myöden. Oli hiki. Päähän sattui.

"Haluaisitteko jotain juotavaa sillä aikaa, kun odotatte?"
Otin varovaisen askeleen kohti työpöytää.

"Istu", sanoi Kenraali. Istuin harmikseni tuolille hänen vieressään. Ehkä tämä olisi kuin Akatemiassa ja pärjäisin hyvin kunhan tekisin, mitä käskettiin. Auktoriteetin tunnustaminen ei ollut koskaan minulle kovin luontevaa, mutta kun olin muutaman kerran joutunut rangaistuksi sen takia, että olin yrittänyt tehdä vaikutuksen muihin oppilaisiin, olin oppinut, että joskus säästyi paljolta, kun vain noudattaisi ohjeita.

"Miten voin auttaa teitä?" Mietin pystyisinkö pitämään puoleni häntä vastaan, jos hän hyökkäisi. Olin pärjännyt ihan hyvin Maraa ja Tataria vastaan, mutta jostain syystä minua pelotti nyt paljon enemmän.

"Et. Minä komennan kolmeakymmentä legioonaa."
Minun ei ilmeisesti olisi kuulunut puhua.
Molemmat tuijottivat minua, susi sekä hän.Vai oliko se susi, joka puhui? En uskonut heidän molempien olevan täällä. Ajatteleminen oli liian vaikeaa.
"Ja kukahan sinä olet?"

"Minä avustan Eliasta."

"Mistä hän puhuu poikani kanssa?"

"En osaa sanoa." Katseeni kiersi hänen kasvoistaan, ne olivat tavattoman kauniit, suteen ja takaisin. "Kumpi teistä on oikea?"
Sanat ropisivat suustani vahingossa.

Kenraali kohotti kulmakarvojaan. Susi kallisti päätään.

"Minä... minun pitää juoda nyt jotain. Älkää pahastuko. Kuuntelen kyllä."
Nousin ja luikahdin työpöydän ääreen luimistellen. Kukaan ei kuitenkaan repinyt käsivarsiani irti. Nostin korin pöydälle ja siirtelin varovaisesti purkkeja. Niiden sisältä kuului supatusta, hiljaisia huutoja, eivätkä ne pitäneet minun siirtelystäni. Löysin pyöreän purkin, jonka kylkeen oli piirretty musta Z-kirjain. Melkein pudotin sen, se säpsähti otteessani. Haroin hikistä otsaani, tästä skitsofreniasta oli päästävä eroon.