Tosinimi

Luku 6

Ilmeisesti tullakseen Eliaksen ystäväksi hänen henkensä oli pelastettava kahdesti. Nyt kun se oli alta pois, hän oli melkein mukavaa seuraa. Hän oli kovin kiinnostunut minun oletetusta kyvystäni loihtia esiin veitsiä. Harmi vain, etten oikein osannut esitellä sitä. Minulla ei ollut aavistustakaan, mistä olin saanut veitset aiemmin. Olin jopa melko valmis uskomaan, että paikalla oli ollut joku näkymätön olento, joka oli tyrkännyt veitsen käteeni. Me kokeilimme vaikka minkälaista keinoa, joista suurin osa ei ollut kovinkaan mukavia. Elias hyppäsi niskaani säikäyttäen, niin että tosiaan yritin iskeä häntä, mutta käteni pysyivät tyhjinä. Nyrkkini olisi osunut hänen kasvoihinsa oikein komeasti, ellen olisi viime tingassa iskenyt ohi. Normaalisti olisin kai vitsaillut hänen nenänsä murtamisesta, mutta nyt olin kokenut ja aiheuttanut tarpeeksi väkivaltaa... Mikään mielikuvaharjoittelu tai Eliaksen pitkät luennot taikuudesta eivät auttaneet. Tämä oli hirvittävän turhauttavaa, sillä olin aina ennen oppinut asiat nopeasti. Nyt yritin jotain, joka meni selkeästi ymmärrykseni yli. Ymmärsin kyllä sanat, mutta minun oli mahdoton sitoa niitä todellisuuteen. Kuuntelin vain kivaa tarinaa hiukkasista ja partikkeleista ja magneettikentistä ja väestä.

Elias otti vinkistäni vaariin ja asensi ovisilmän. Kävelin sen ohitse tuon tuostakin, mutta yleensä en nähnyt mitään.

Ruhjeeni paranivat. Kehoni oli hirvittävän kipeä ensimmäisten yöunien jälkeen, mutta Eliaksella oli lääkkeitä, jotka pitivät kipuaistini hyvin turtuneena. Isommaksi ongelmaksi muodostui kuitenkin pääni.

Minä en ollut kunnossa.
En pystynyt olemaan yksin tuntematta oloani hyvin turvattomaksi. Heti kun ummistin silmäni, näin painajaisia. Unissani pyörivät niin taisteluni Maran kanssa kuin punasilmänkin. Välillä uneksin tavallisista asioista, kuten Kouvan kanssa juttelusta, kunnes joku yhtäkkiä hyökkäsi kimppuuni. Heräsin aina hikisenä ja väsyneenä. Minun ei tarvinnut kertoa tästä Eliakselle, hän oli yleensä se, joka ravisti minut hereille levottomista unista.

"Tarvitsemme jotakin, joka syö unesi ennen kuin ehdit näkemään ne. Se on vaikeaa keittää..."

Mietin tätiäni ja setääni ja kaikkia serkkujani. Yritin vältellä sitä, sillä näytti hyvin todennäköiseltä, etten enää koskaan näkisi heitä. Välillä en kuitenkaan pystynyt estämään itseäni. Mietin serkkuani Eliasta, lapsuuteni idolia. Hän oli kihloissa, tai kenties jo naimisissa. Mistäpä minä tietäisin. Ehkä hänen nuorikkonsa oli jo raskaana. Elias oli serkuistani toiseksi vanhin. Vanhin oli Antero, oikea simputtaja. Hän oli usein vastuussa meistä nuoremmista ollessani lapsi ja hän käytti auktoriteettiaan häikäilemättömästi hyväksi. Jos joku meistä oli pois ruodusta, komensi hän meitä punnertamaan. Serkku-Elias oli taitava livahtamaan pois, tai pääsi muuten vain jo ikänsä puolesta helpommalla. Minä sain punnertaa niin paljon, ettei ollut mitenkään yllättävää, että läpäisin Sotilasakatemian kokeiden fyysisen osuuden melko helposti.
Tuijotin kapeita käsivarsiani. Siitä oli pitkä aika, kun viimeksi tein voimaharjoituksia.

Asetuin lattialle nelinkontin ja yritin suoristaa kehoni punnerrusasentoon. Pysyin siinä jonkin aikaa, mutta vartaloni alkoi saman tien täristä. Punnerruksiin en pystyisi.

"Mitä sinä teet?"
Se oli Kalju-Elias.

"Yritän punnertaa."

Laskin polvet maahan ja yritin uudelleen. Sain tehtyä vaivoin yhden ja sitten käsivarteni alkoivat protestoimaan. Tämä oli hyvin kiusallista. Nousin seisomaan ja kävelin seinää vasten. Levitin käsivarret eteeni ja punnersin sitä vasten. Tämä sentään onnistui.
*

En kertonut Eliakselle, mitä olin pyytänyt Rahkolta. Elias ei kysynyt sen kummempia enää Rahkosta. Itse olin yllättynyt, että entinen vanginvartijani oli niin helposti suostunut pyyntööni. Sitä enemmän minua harmitti, että halusin luottaa Rahkoon. Suoranaisesti hävetti. Minulla ei ollut mitään, millä neuvotella Rahkon kanssa. Ei mitään kanniketta, miksi hänen kannattaisi olla minun puolellani, mutta silti uskoin, että hän tekisi niin kuin pyysin, eikä käyttäisi minua hyväkseen. Varmaankin juuri tällaisen heikkoluonteisen höperön luottavaisuuden takia olin koko sotkussa. En kestänyt omaa seuraani sen verran, että tajuaisin pysyä erossa. Mielessäni ei koskaan käynytkään, että joku yrittäisi ehdoin tahdoin vahingoittaa minua tai käyttää minua hyväkseen. Itsesuojeluvaistoni oli selvästi ihan surkea.