Tosinimi

Luku 24

A/N: Hei taas! Kysymys kaikille lukijoille: kummat on kivempia, pitkät vai lyhyet luvut?  Tykkään itse lukea ja kirjoittaa pitkiä lukuja, mutta luin jostain, että yleensä tyypit tykkää lukea lyhyempiä lukuja. Mitä mieltä olet? Aiheeseen liittyen tässä on lyhyempi luku.

Tapahtunut tähän mennessä: Elias ja kumppanit yrittävät pelastaa Pihlan samalla kun Pihla yrittää keplotella itsensä vapaaksi. Pelastusyritys vaikuttaa epäonnistuneen, kun Okra ja Tatar pakottavat kahlehditun Pihlan viemään heidät viimein tosinimen luo.

Pihla

Kävellessäni en voinut olla miettimättä kuinka olin tietämättäni onnistunut pilaamaan Mikan ja Eliaksen pelastusoperaation. Ehkä jos en olisi niin innokkaasti yrittänyt saada Tataria uskomaan tarinaani, olisin nyt vapaa ja istuisimme kaikki Kouvan pöydän ääressä syömässä rinkeleitä. Sen sijaan kuljin kosteassa pimeydessä kahlehdittuna, seuranani kolme olentoa, jotka ilmeisesti laskivat minuutteja siihen, kun saisivat tappaa minut.

Olimme edenneet lähinnä vaiston varassa, sillä totta puhuakseni en tiennyt tarkalleen, minne mennä. Kammio oli suuri ja pimeä ja näytti melko lailla samalta mihin suuntaan pimeyttä nyt sitten katsoikin. Mutta minä johdin vangitsijoitani epäröimättä. Me kuljimme tasaiseen tahtiin, sillä en ollenkaan epäillyt etteikö Tatar ollut tosissaan luideni murtamisen suhteen. Olin sulkenut käteni nyrkkiin ja pidin niitä turvassa lähellä vartaloani, siltä varalta, että Okra yrittäisikin leikata yhden sormistani irti. Koska jos menettäisin sormeni, en välttämättä pystyisi enää pitelemään veitseä ja puolustautumaan. En nimittäin kaikesta huolimattakaan ollut luovuttanut, sillä minulla oli nyt idea. Ei ideaa siitä, miten pakenisin, mutta idea siitä, miten jotain yllättävää tapahtuisi. Ja juuri nyt se tuntui vahvimmalta mahdollisuudeltani kääntää tilanne ympäri.

Jossakin kohtaa tomu jalkojeni alla vaihtui kevyiksi irtonaisiksi kappaleiksi. Olin löytänyt luut. Minun ei tarvinnut astua kolmea askelta niiden päällä, kun jalanjälkeni lähtivät etenemään jalkojeni alta sinisten askelten polkuna edessämme. Jouduin kuitenkin pysähtymään, sillä muut olivat seisahtuneet tuijottamaan hohtavia luita ja kaulassani kiinni oleva ketju venyi täyteen mittaansa, kunnes kuristi minua aiempaakin enemmän. Kipu sai raivon kiehahtamaan sisälläni ja kaduin vain, etten ollut Okran kasvoja viiltäessäni onnistunut puhkomaan häneltä edes yhtä silmää.

Kultainen valopallo meidän yllämme valaisi heidän vakavia kasvojaan, kun he tuijottivat ohueksi nauhaksi katoavia askelia edessämme. Heidän jalkojensa alta ei lähtenyt mitään maagista reittiä ja se selvästi epäilytti heitä. Ehkä heitä pelotti. Toivoin niin. Minua pelotti ja tuntui epäreilulta olla ainoa kuolemanvaarassa.

"Tähän suuntaan", raakuin kahleeni alta, kuin en olisi huomannutkaan heidän epäröintiään. He vilkaisivat toisiaan ja Tatar nyökkäsi.

Lähdimme liikkeelle uudelleen, mutta vangitsijoideni tomera marssi oli vaihtunut varovaisempiin, kevyempiin askeliin.

Muistin, kuinka Rahko oli tuntenut olonsa epämukavaksi täällä ja pelännyt, että jokin pahansuopa katseli meitä. Ehkä Okra ja Tatar tunsivat saman. Ehkä mikä tahansa varjoissa piileskelikin, oli tarpeeksi kamala säikäyttääkseen jopa heidät. Toivoin vain, että se olisi tarpeeksi vahva hyökkäämään heidän kimppuunsa.

Emme ehtineet kuitenkaan kulkea kuin hetken kun pysähdyimme uudelleen.

"Kuulin jotakin", Okra sanoi hiljaa. Hänen vapaa kätensä oli noussut miekan kouraimelle ja hänen silmänsä olivat kaventuneet ohuiksi punaisiksi viiruiksi. Minäkin olin kuulevinani rasahduksen meidän takaamme. Yritin siristää silmiäni nähdäkseni pidemmälle pimeydessä. Erotin ehkä kapean hahmon. Kukaan muu ei vaikuttanut näkevän mitään, joten ehkä se oli Elias? Sydämeni hypähti toivosta: kenties hänellä olisi parempi suunnitelma kuin minulla.