Tosinimi

Luku 36

A/N: Jatkoa pukkaa ja loppu lähestyy (musta tuntuu että olen sanonut noin jo varmaan vuoden ajan). Oon kirjoittanut tämän luvun uudelleen monta kertaa niin toivottavasti siitä on ollut jotain hyötyä!

Tapahtunut tähän mennessä: Pihla käyttää tosinimeä, mutta lyyhistyykin itse lopulta. Elias etsii Pihlaa ja yrittää sopia asiansa Mikan kanssa.

*

Pihla

Kun heräsin, en muistanut hetkeen missä olin tai kuka olin. Oloni oli raukea, enkä oikein saanut selkoa tilasta ympärilläni. Minua ei kuitenkaan sattunut mihinkään ja sänky jossa makasin oli mukava. Vasemmalla puolellani oli ikkuna, jonka takana valkohuippuiset vuoret seisoivat sinistä taivasta vasten. Ehkä näin unta.

Vuoret näyttivät kuitenkin etäisen tutuilta. Ja huone ympärilläni, nyt kun aloin sitä tarkastelemaan... Enkö ollut juuri ollut täällä? Etäinen muisto kiusasi aivojani, kunnes viimein tajusin, että kyseessä oli se salainen vierashuone Prinssin huoneistossa. Mitä minä täällä tein?

Olin yksin. Kuolleet kukat oli viety pois ja pölykerrokset olivat tiessään. Nousin istumaan valtavassa sängyssä. Silkkinen lakana päälläni valahti alas ja kylmä ilmavirta hiipi paljaalle iholleni. Kehoni oli yltä päältä vihreän sideharson peitossa. Olin nyppäämässä yhtä pois käsivarreltani, kun muistin hämärästi jonkun sanoneen, että minun piti antaa niiden olla. Ehkä se oli ollut Elias. Aluspaitani hihat oli leikattu irti ja jotain oli tapahtunut päällysvaatteilleni.

Silloin kuului raahaava puinen ääni, joka säpsäytti minut hereille ajatuksistani. Ovi avautui. Varauduin saman tien jonkun hyökkäykseen. Hyppäsin ylös sängystä, mutta se olikin paljon korkeammalla, kuin mitä olin odottanut. Jalkani ottivat minut tönkköinä vastaan, mutta polveni eivät kestäneet yhtäkkistä painoa. Luulin, että kaatuisin matolle, mutta yhtäkkinen tuki harteillani tasasi liikkeeni. Jonkun kädet. Käännyin ympäri niin nopeasti kuin pystyin ja jouduin katsomaan suoraan ylös.

Väinö.

Prinssi seisoi vierelläni, pitkänä, vakavana olentona. Siivet olivat taas tiessään. Hänen valkoiset vaatteensa muodostivat kuin lämpimän muurin vierelleni. Ensimmäinen ajatukseni oli työntää hänet pois tai kavahtaa kauemmas, mutta hän astui itse sivuun, kun en enää huojunut.

Meidän katseemme kohtasivat ja hetkeen en muistanut, missä kohtaa olimme. Oliko nyt heti audienssin jälkeen? Vai oliko tämä hänen kuulustelunsa, ennen kuin hän heitti minut tyrmään? Ehkä olin yhä unessa ja shakkilauta olisi täällä jossain.

Hän vaikutti säikähtäneen jotakin ja tuijotti minua villein silmin. Tai ehkä se oli vain oma heijastukseni hänen silmissään.

"Minun ei ollut tarkoitus pelästyttää", hän sanoi. Hänen äänensä oli vaimea ja tasainen. "Vain minä pystyn avaamaan oven. Ei syytä huoleen."

Maistelin sanoja. Ei hätää, se oli vain hän...

Hänen rauhallinen puheensa ärsytti minua ja minua harmitti, että olisin luultavasti kaatunut lattialle ilman hänen väliintuloaan. Halusin näpäyttää, että myös minä olin onnistunut aiemmin avaamaan oven, mutta ehkä oli järkevämpi pitää se omana tietonani. Hän oli niin tyyni, että se herätti vain tusinan kysymyksiä mielessäni. Miksi minä olin täällä? Olinko käskenyt hänet tuomaan minut tänne? Vai luuliko hän, että pystyisi pitämään minut täällä vankina?

"Miksi.." aloitin, mutta oma ääneni sai ajatukseni harhailemaan. Minun oli täytynyt antaa hänelle joku käsky, vaikken muistanutkaan sitä, muuten olisin herännyt vähintäänkin mykkänä. Tiesin varsin hyvin, kuinka loitsuilla pystyi vaikuttamaan puhekykyyn. Tai loitsujen sijaan hän olisi voinut vain tukkia suuni ja sitoa minut paikoilleni. Olisi hullua ajatellakaan, ettei hän olisi käyttänyt sitä hyväkseen, kun kerran piti minua vihollisenaan.