Tosinimi

Luku 16 - Tunkeilija

A/N: Pahoitteluni että tässä on kestänyt taas iäisyys... Tämä luku oli todella vaikea kirjoittaa, enkä ole edelleenkään ihan varma pitäisikö mun kuitenkin palata suunnittelupöydän ääreen ja yrittää rakentaa tämä kappale eri tavalla.

Tapahtunut tähän mennessä: Pihla ja Rahko pelastavat tosinimistä hourailevan Vartin. Vartti jää yöksi Kouvan luo ja katoaa, ennen kuin Pihla ehtii kuulustelemaan tätä. Pihla saa selville ikäviä totuuksia Eliaksen päivyristä.

*

Näin unta. Paikalla olivat, kuten aina, kuoreni ja säkenöivän kaunis Prinssi.
Prinssi piteli käsissään shakkilautaa. Pöytä oli tiessään, samoin kuin huone.
"Emmekö me pelaa?" Prinssi kysyi vaisusti. Hän silmäili Pihlaa varuillaan.

Kuoreni taputti käsiään yhteen ja nauroi onnellisena. Ympärillemme levittäytyi niitty, kieleke ja valtava määrä sinistä kesätaivasta. Tuuli pöllytti heinikkoa auringonpaisteessa ja valkoiset pilvet purjehtivat taivaan halki.
"Tänään me olemme eväsretkellä. Me voimme pelata, mutta sinä häviät."

Prinssi väläytti väkinäisen hymyn. Hän oli epävarma. Kuoreni veti hänet vierelleen heinikkoon ja alkoi punoa seppelettä punaisista apiloista. Hän painoi sen Prinssin päähän, mutta apilat olivat piikikkäitä kuin ruusut. Prinssin valkeiden hiusten lomasta alkoi tihkua verta.
Tämä oli painajainen.

"Jos sinä otat sen pois, minä työnnän sinut alas kielekkeeltä", sanoi onnellinen Pihla.

"Riittää", joku tokaisi. Se oli demoni. Täällä ei ollut nurkkaa, missä piilotella, kuten huoneessa yleensä. Sen sijaan hän oli hieman minun takanani, selinpäin. Valtavat sulat harmaissa siivissä lepattivat leudon tuulen myötä.

"Emmekö me voisi vain pelata?" Prinssi kysyi, hakien tukea vuoroin minulta, kuoreltani ja demonilta.

"Se ei muuta mitään", minä aloitin, ja yllätyksekseni demoni jatkoi:
"Me häviämme joka tapauksessa. Hän ei luovuta, ennen kuin sinä vuodat kuiviin. Tämä ei lopu muuten."

*

Herättyäni makasin sängyssä aikani ahdistuneena ja tuijotin kattoa pala kurkussa. Levottomat yöt päättyivät aina siihen kun valveen huolet valtasivat mieleni. Toivoin, että tietäisin mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Kenties ennustaminen oli yksi magian alalajeista? En ollut varma, tekisikö tieto tulevasta elostani helpompaa.
Kiskoin itseni ylös viimein ja vaihdoin urheiluvaatteisiini, vaikka raajani tuntuivat jo valmiiksi raskailta.

Elias ei ollut työpöytänsä ääressä. Ehkä hän nukkui vielä. Harmistuin. Aloin kuitenkin käymään lihaskuntosarjojani läpi lattialla. Päivissäni ei varsinaisesti ollut liiemmin rutiinia, muuta kuin todella paljon punnerruksia.

Olin selälläni, puolessa välissä vatsalihasrutistuksia, kun kuulin ulko-oven käyvän. Oletin sen olevan Elias ja nousin ylös lattialta pyyhkien hikeä otsaltani. Katsoin ylös ja yhtäkkiä näkökenttäni välähti valkoisena. Ehkä olisi pitänyt syödä aamiaista ennen urheilua.

Räpytin silmiäni. Ovella seisoi joku nuori mies. Hän oli pitkä ja solakka ja hänellä oli lyhyt vaalea tukka. Hän näytti hyvin ihmismäiseltä, ehkä muutaman vuoden minua vanhemmalta.

Miten hän oli päässyt sisään? Olin saman tien varuillani.

"Kuka sinä olet?" tivasin.

Hän tuijotti minua silmät suurina. Ehkä hän oli yllättynyt tai kauhistunut nähdessään minut.
"Missä Elias on?" hän sanoi viimein.

"Miten sinä pääsit tänne?"

Yritin katsoa häntä pelkästään piilolinssini läpi, mutta silloin kaikki muuttui jälleen valkoiseksi.
Ehdottomastikaan ei ihminen.