Tosinimi

Luku 27

A/N: Lisää, kuten luvattu!

Pihla

Odotin, että maa olisi jyrähtänyt minun iskettyäni hampaani hedelmään. Odotin, että lohikäärmeen suusta olisi päässyt tuskallinen rääkäisy, kun se olisi tuntenut luissaan petokseni. Pelkäsin, että katto putoaisi niskaani ja koko Hovi sortuisi.

Mitään sellaista ei kuitenkaan tapahtunut.

Hopeinen hedelmä maistui hieman kitkerälle. Se tahri käteni ja kasvoni mehullaan, joka muistutti lähinnä tahmeaa elohopeaa. Nielaisin ensimmäisen palan kiusallisen tietoisena siitä, että oli melko mahdollista, että juuri myrkytin itseni.

Hedelmän sisus oli vaalea kuin omena. Otin varovaisia haukkauksia siltä varalta, että tosinimi pääsisi luikahtamaan karkuun. Niin ei kuitenkaan käynyt. Hedelmän keskellä oli tyhjä kolo siinä missä kivi tai siemenkota olisi ollut. Söin sen loppuun... eikä mitään mullistavaa tapahtunut. En tuntenut minkään maagisen voiman heräävän sisälläni, enkä kaatunut kuolleena maahan. Ehkä se oli tosiaan ollut raaka ja tosinimi oli edelleen puun sisässä. Tunsin tahmean, hieman ärsyttävän kerroksen kielelläni, enkä voinut olla miettimättä josko olin allerginen tälle puulle. Minulle ei jäänyt käsiini muuta kuin hopeisia tahroja, enkä tiennyt olinko pettynyt vai huojentunut.

Aioin kiivetä takaisin alas, mutta se osoittautuikin vaikeaksi. Oksat olivat paljon enemmän hajallaan, kuin olin luullut, enkä pystynyt hahmottamaan mitä reittiä olin kavunnut ylös. En ylettänyt varpaitani kurottamallakaan seuraaville oksille ja ne näyttivät niin huterilta, että hyppääminen ei tullut kuuloonkaan. Olin myös niin korkealla, että murtaisin varmasti jotakin, jos yrittäisin pudottautua alas. Aloin ymmärtää paremmin isoäitini kissaa, joka oli kerran jäänyt jumiin puun latvaan, vaikka olinkin melko varma, että mänty navetan edustalla ei ollut vaihtanut oksiensa paikkaa.

Ehkä voisin kiertää rungon ja toisella puolella olisi paremmin oksia. Silloin silmäni osui koloon rungolla. Se oli käteni ulottuvissa, eikä taatusti ollut siinä aiemmin. Siirryin oksallani aivan rungon viereen ja kurkistin varovasti koloon. Se vaikutti tyhjältä. Hetken rohkaistuani tunnustelin koloa myös kädelläni, mutten löytänyt mitään.

"Tuota, minä en pääse täältä puusta alas!" huusin ja tunsin oloni typeräksi. "Lohikäärme? Kuuletko minua? En haluaisi saastuttaa puuta!"

Kukaan ei kuitenkaan vastannut. Ehkä se oli oikeasti loukkaantunut pahasti aikaisemmin. Olin ajatellut sen olleen vain dramaattinen, sillä kuinka paljon tuhoa aikaan yksi nuoli olisi voinut saada, kun Okran ja Tatarin miekat eivät tuntuneet tehonneen ollenkaan?

Silloin muistin lohikäärmeen sanoneen Prinssin antaneen tosinimensä puulle uhrilahjana. Minä olin vain ottanut jotakin puusta, miettimättä miten maksaisin siitä. Ehkä minun kuului laittaa jotakin koloon. Harmi vain, että seisoin puussa alasti. Minulla oli tiukasti kaulallani kiinni oleva kahle ja sitten... itseni. Katselin ruhjeisia käsivarsiani. Pitikö minun vuodattaa verta? Se ei tuntunut kovin houkuttelevalta idealta. Vedin veitseni uudelleen esiin ja yritin asetella sitä puun koloon, mutta se haihtui ilmaan heti kun päästin irti siitä. Sipaisin turhautuneena hiukset korvani taa ja sain samalla ahaa-elämyksen. Keräsin hiukseni käteni ympärille ja vedin veitsen esiin jälleen. Leikkasin sitten ne tyvestä irti varovasti, tasapainotellen oksalla. Katselin käteeni jäänyttä säälittävää, palaneen käryistä hiustukkoa. Mietin, kuinka olin aikoinaan kasvattanut sitä armeijan tukkamallista, jotta olisin saanut siitä nutturan minun ja Mikan häihin. Se tuntui nyt niin absurdilta ajatukselta, etten tiennyt itkeäkö vai nauraa.