Tosinimi

Luku 2

Mieleni oli vellonut jossain valveen ja unen välimaastossa jo pidemmän ajan. Jossakin vaiheessa aloin kuitenkin tajuta, että lämmin huone ympärilläni tosiaan oli olemassa. Minäkin olin edelleen olemassa. Pimeys oli vaihtunut valoon. Makasin sängyssä vihreän viltin alla. Yritin varovasti nostella raajojani, mutta se tuntui turhan suurelta ponnistukselta. Ei edes tehnyt mieli liikkua.
Sängyn viereen käveli kalju, tummahipiäinen mies. Hän ei ensin katsonut edes minua kohti, veti vain peiton yltäni. Yritin saada jotain ääntä aikaan, mutta kurkkuni oli liian kuiva. Silloin hän kuitenkin huomasi minut ja suorastaan säpsähti.

"Sinä olet hereillä! Vihdoin!" Miehellä oli miellyttävän pehmeä ääni ja niin kirkkaan sinisinä hohtavat silmät, ettei hän näyttänyt ihan inhimilliseltä. Hänen suupielistään lähti arvet ylöspäin. Olisin varmaan lapsena pitänyt häntä hurjan näköisenä. Ehkä. Toisaalta olin aika rohkea lapsi.

Hän nosti jostain yltäni kannun ja kaatoi siitä vettä mukiin. Yritin juoda sitä varoen, mutta sain alas vain muutaman lusikallisen. Jälkimaun makeus paljasti nesteen olleen jotain muuta kuin vettä. Näitä yllätyksiä minä inhosin. Samapa tuo.

"Minä vaihdan sinun siteesi", mies totesi. Kiusaannuin saman tien. Mitä asiaa jollakin miehellä oli minun – silloin hän alkoi kääriä valkeaa harsoa ympäriltäni. Ai.

Kylkeeni särki ja hyvin epäsotilaallisesti irvistelin kivusta. Mies levitti jotain iholleni. Aine oli kylmää, mutta hänen kosketuksensa lämmin. En oikein tiennyt mitä mieltä olin tästä.
"Tämä on parantunut hyvin. En pysty tekemään mitään arpeutumista vastaan." Hän vilkaisi minua, kai nähdäkseen reaktioni. Ei minua kiinnostaneet arvet.
"Kuka sinä olet?" kysyin. Ääneni oli heikko pihahdus.

"Elias", hän vastasi. "Minä varmistan, ettet sinä kuole."

"Minun serkkuni nimi on Elias", sanoin ennen kuin nukahdin jälleen.
*Siihen, kun jaksoin viimein kävellä itsekseni muutaman metrin, ei liittynyt sen suurempia riemun tunteita. Kävelin makuuhuoneesta toiseen huoneeseen, jota reunustivat kirjahyllyt. Oli tyhjä tulipesä ja sen edessä nojatuoleja. Istuuduin. Hengästytti. Elias istui työpöytänsä ääressä. Me emme olleet jutelleet paljoakaan. Hän piti minusta huolen ja tuntui olevan aidosti kiinnostunut paranemisestani, mutta muuten hän ei halunnut keskustella kanssani. Hän vaikutti melkein pelokkaalta. Olisin halunnut siihen lopun, sillä en halunnut olla yksin. Nyt hänen kirkkaan sininen katseensa seurasi ponnistustani.

"Nyt minä jaksan kävellä", aloitin.

"Kymmenen metriä."

"Huomenna se on enemmän. Mitä sitten tapahtuu?"

"Sitten?"

"Kun minä olen terve."

Elias suoristeli paperipinoja pöydällään.

"Sitten... En tiedä. Jotain kai."

"Jotain kai? Mitä varten sinä olet minusta huolehtinut?"

Hän ei vastannut. Minun ei tarvinnut kysyä kysymyksiä, kuten missä olimme. Tunsin sen. Herättyäni ensimmäisen kerran taakseni jäävässä makuuhuoneessa, olin huomannut paikan tajuni muuttuneen kertaheitolla. Tunsin olevani palatsissa.

"Voinko minä lähteä?" kysyin. Ääneni valui tahtomattakin heikoksi. Vihasin sitä.
"Lähteä, minne..? Et!" Elias vaikutti tuskastuneelta.
"Entä jos vain lähden?" Olin hieman uhmakas.
"Ole hiljaa! Osaan kyllä lukita yhden ihmisen paikalleen."
"Minä en pyytänyt saada elää. Sinä päätit ihan om--"
"Hys! Ei puhuta mistään sellaisesta!" Hän haroi päätään kuin olisi unohtanut olevansa kalju.
"Mitä siinä juomassa oli, jonka juotit minulle? Tiedät kyllä mitä minä tarkoitan."
"Ole hiljempaa!" hän ärähti. Hän oletti kai, että joku kuunteli meitä. Minun oli hankala välittää sellaisista. "Sitä kutsutaan Sidosjuomaksi. Minä teen sitä täällä aina välillä käskystä. Se sitoo juojan Hovin virtaan. Sitä käytetään lähinnä uusiin orjiin, jotka ovat muualta kotoisin. Käytännössä sen pitäisi tehdä sinun olosi helpommaksi."
"Minä olen orja?"
Minä en ole orja.
Elias näytti kiusaantuvan.
"Sinä olet ihminen."
En suostu.
"Mikä sinä sitten olet?"
"Sillä ei ole mitään väliä. Jokaisella täällä on joku ylempi, jota totella. Paitsi hänen k--"
"Entä se toinen juoma?" En halunnut kuulla.
Sain osakseni myrkyllisen katseen. Minusta tuntui, että Elias olisi mielellään satuttanut minua. Hän oli itse keskeyttänyt minut aikaisemmin.
"Se on erilaista lientä. Paljon vahvempaa. Se on tarkoitettu ihmisille. Hovin virran sijaan se sitoo sinut väkeen. Siinä prosessissa menettää osan ihmisyydestään. Se... on paljon isompi päätös. En tiedä mitä edes kävisi jos sellaisessa heikossa tilassa oleva kuin sinä, joisi sitä. Jäljelle ei jäisi välttämättä mitään. Oletin kaikesta, että olisit ollut paremmassa kunnossa..."
"Minä en valinnut näistä kumpaakaan."
"Hiljaa. Me emme puhu tästä aiheesta." Hänen äänensä oli voimakas. Vaikenin. En jaksanut mitään huutokilpailua.
Minä en ole orja.
*Näin unta. Unessani olin edelleen Akatemiassa. Pihamaalle oli pystytetty esterata, sitä muutettiin joka vuosi, mutta unessani se oli hirveämpi kuin koko opiskeluaikanani: kaikki osiot olivat tulessa. Kömmin mudassa liekkien välistä ja yritin kiivetä palavaa seinää. Taustalla kuulin opiskelutovereideni kannustuksen. Unessakin se sai minun näyttämisenhaluni syttymään. Sisiliskon tavoin kiipesin ylös seinää, joka ei tuntunut loppuvan koskaan. Hiukseni olivat palaneet pois ja keuhkoni olivat täynnä tuhkaa, mutta sillä ei ollut väliä, koska jos suoriutuisin tästä, kaikki pitäisivät minusta. Päästyäni ylös olin jo savun ja tulen yläpuolella. Muiden huudot kuuluivat vaimeina ja tunsin oloni voimakkaaksi. Kirkas, kuulas taivas kohtasi minut ja nousin seisomaan, valmiina kohtaamaan maailman. Tuuli kieputti vaatteitani ja sai minut nauramaan. Navakka tuulenpuuska kuitenkin paiskasi minut alas. Kiisin ilman läpi, kunnes yhtäkkiä istuin tuolissa. Naps. Uni oli vaihtunut. Edessäni oli pöytä, pöydällä shakkilauta. Laudan toisella puolella istui...Ei.
Yritin nousta ylös, mutta käteni olivat jumissa tuolin käsinojissa. En suostunut katsomaan häntä kohti.
"Pihla, on sinun vuorosi. Oletko kunnossa?"
Ei.
Ääni oli kovin lempeä. Se kuului sille olennolle, jota en halunnut muistaa. Halusin kuvitella hänet kuten viimeksi näin hänet: kamalana, julmana hirviönä. Me olimme jälleen vanhassa huoneessani. Muistin sen liian yksityiskohtaisesti: jokainen nurkka näyttäytyi omana itsenään.
"Minä voitan, jollet sinä siirrä omaa nappulaasi."
"Niin, sinä vaadit voittaa vaikka väkisin", sanoin, mutta suustani purkautui vain kevyttä naurua. Vastusteluni oli turhaa, olin edelleen saman loitsun pauloissa. En katsonut edelleenkään häntä kohti. Ei minun tarvinnutkaan. Räpäytin silmiäni. Katto. Olin hereillä ja makasin sängyssä.
Pyyhin kosteita silmiäni kämmenselkääni. Mitä järkeä tässä missään oli? Kapusin ylös sängystä, mutta se vei aikaa. Herätessäni olin alkanut olla todella huonossa kontrollissa kehostani. Oli kuin aivoni puutuisivat aina yön aikana. Pääni oli sekava ja täynnä ajatuksia, jotka eivät tuntuneet omiltani. Ongelmani Hoviin tulosta saakka oli ollut se, että niin moni asia oli kovin erikoista, niin etten tiennyt enää mikä oli normaalia. Ehkä aivojeni kuului nollautua herätessä ja ajatella itselleni käsittämättömiä asioita. Tunsin palatsin surraavan ympärilläni, tiedostin missä olin ja se toi hieman varmuutta. Minä olin osa tätä palapeliä. Oli hieman ristiriitaista tuntea näin, kun olin täällä kuitenkin vastahakoisesti.
Elias oli taas työpöytänsä ääressä. Hän kuuli minun astuvan sisään, muttei nostanut katsettaan kirjastaan.
"Olet hereillä? Hyvä. Pöydällä on ruokaa."
"Ihanko itse laitoit?" kysyin. Ääneni oli hyvin lattea.
"Ei, vaikka se olisi kai järkevää. Minut on yritetty myrkyttää melko usein. Ruoka on kuitenkin taatusti ihmisille sopivaa."
Nojasin vasten yhtä tulipesän edessä olevista tuoleista. Jaksaisin kyllä seistä hetken.
"Kuka sinua yritti myrkyttää?"
"Voi, ei sillä niin väliä ole, että kuka milloinkin. Se on suurta huvia täällä", sanoi Elias. Hän vältteli kertomasta minulle jotakin. Itse erinomaisena valehtelijana olin hyvä tunnistamaan valheen. Annoin aiheen kuitenkin olla.
Hän oli jostain muualta kotoisin. En edelleenkään ymmärtänyt Toispuolta kovin hyvin. Tiesin, että tämä kaikki, missä saattoi olettaa kohtaavansa demoneja ja muita mukavia, oli Toispuolta ja ettei täältä löytynyt luonnostaan ihmisiä. Kukaan ei varsinaisesti puhunut demoneista tai keijuista vaan vainväestä. Tiesin, että aika kulki eri tahtia ja taikuus vaikutti melkein kaikkeen. Tiesin, että Toispuolen standardeilla tämä palatsi oli jokin takapajula ja että sen asukeista monella oli ihmistaustaa. Minä olin lapsena kuullut tarinoita demonihoveista ja ihmeellisistä olennoista, mutta jo silloin juttuja oli pidetty sivistymättömien ihmisten mauttomina tarinoina. Olin lukenut historiaa täällä ollessani kuitenkin sen verran, että oli ilmiselvää, ettei ihmismaailma ollut mitenkään epätietoinen Toispuolen olemassaolosta: oman valtioni edustajat olivat allekirjoittaneet hyökkäämättömyyssopimuksen muutama kymmenen vuotta sitten.