Tosinimi

Luku 30

A/N: Hei vaan kaikille! Miten olette jaksaneet kotona oloa? Oletteko lukeneet aiempaa enemmän? Tässä joka tapauksessa vähän karanteenilukemista. 

*

Tapahtunut tähän mennessä: Elias herättää Pihlan ja selittää, mitä on tapahtunut Pihlan ollessa loukkaantunut. Pihla keksii ehkä keinon päästä nukkuvan Prinssin luo.

Saatuaan tietää, että minä pystyisin kenties auttamaan päättämään Hovin kaaoksen, Elias toimeltui aivan uudella tavalla. Hän halusi minut jalkeille saman tien, mutta olin säälittävän heikko. Hän herätti Mikan, joka joutui valmistelemaan minulle kylvyn, joka jotenkin auttaisi minua jaksamaan seisomaan omin jaloin tai vähintäänkin haisemaan paremmalta.

Olin sanoinkuvaamattoman huojentunut nähdessäni Mikan taas. Hänellä oli joku Eliaksen kaavuista yllään ja hän näytti terveeltä ja vahvalta, vaikkakin vakavalta. Hän oli niin vaitonainen nähdessään minut, että yhtäkkiä pelkäsinkin mitä hän aikoi sanoa. Hän auttoi minut kuitenkin hämärään kylpyhuoneeseen niin hellästi ja varovaisesti kuin vain hän osasi.

Amme oli täynnä tummanvihreää nestettä ja sen pinnalla kellui yhteensidottuja kuivattuja kasveja, kuin jotain yrttikimppuja lihapadassa. Vesi haisi voimakkaasti kai jollekin kasveista. Puristin lakanaa ympärilläni tiukasti jalkojeni upotessa kuumaan veteen. Kipulääke oli vienyt melkein kaiken tunnon kehostani, mutta voimaa lihaksiin se ei ollut palauttanut. Elias oli auttanut minua käärimään ohuen kankaan ylleni, joko suojellakseen siveyttäni tai sitten estämään minua näkemästä liioin itseäni. Kun Mika veti kankaan pois auttaessaan minua veteen istumaan, näin vilaukselta paljaat sääreni. Toivoin, että kylpyhuoneen kynttilöiden liekit ne lepattivat varjojaan iholleni ja heijastivat veden vihreyttä, eikä ihoni oikeasti ollut noin tummankirjava.

Mika viikkasi lakanan ammeen viereen, veti sitten jakkaran lähelleni ja istuutui. Hän katseli minua hyvän aikaa hiljaa, kai harkiten sanojaan.

"Mikset sinä kertonut minulle?" hän sanoi.

Olin pelkuri, enkä uskaltanut katsoa häntä silmiin. Mitä minä edes sanoisin? Olisi pakko puhua totta.

"Pihla. Sinä valehtelit minulle. Uskottelit minulle, että me pakenisimme täältä yhdessä loitsun avulla. Et sanallakaan maininnut, että sinut on sidottu maagisesti Hoviin ja että tarvitset luvan lähteäksesi."

En tiennyt mitä sanoa. Kohtasin väkisin Mikan katseen, peläten hänen vihaansa. Seuraavaksi hän sanoisi, kuinka paljon häntä kadutti, että hän oli tullut tänne. Kuinka hän oli heittänyt elämänsä hukkaan minun takiani ja kuinka hän katui koskaan tavanneensa minua.

Sen sijaan Mika katsoi minua melko samalla tavalla kuin minä häntä: pelokkaana.

"Mikset sinä kertonut minulle, Pihla?"

"Anteeksi", sopersin. "Anteeksi... Minä pelkäsin, että jos sinä tietäisit, et suostuisi lähtemään, vaikka saisimme kaukosiirtoloitsun valmiiksi."

Räpyttelin silmiäni ja nieleskelin, jotta en alkaisi itkemään.

"Pelkäsin, että sinä kuolisit täällä, Mika, ja se olisi minun vikani. Että sinä kokisit velvollisuudeksesi jäädä tänne minun kanssani ja heittäisit elämäsi hukkaan. Ilman minua voisit olla nyt turvassa, elää normaalia elämää ja olla onnellinen."

Oli vaikea hengittää. Jos nyt romahtaisin, en nousisi enää.

"Anna minun tehdä omat valintani."

Nyt hän oli vihainen ja se sai minun ajatukseni myös selkenemään.

Mika oli tietenkin oikeassa. Halusin väittää vastaan, järkeillä puolustuksekseni, mutta en saanut sanottua mitään, mikä olisi ollut totta. Häpeä levisi täplittämään poskiani punallaan.