Tosinimi

Luku 4

Makasin nojatuolissa, jalkani sen käsinojan yli retkottaen ja juoksutin sormissani kirjahyllystä löytämääni lasikuulaa. Se oli viiriäisenmunan kokoinen ja soljui hyvin sormieni välistä. Heitin sitä välillä ilmaan ja toivoin, että minulla olisi ollut useampi jonglööratakseni. Varmaankaan Elias ei olisi halunnut minun koskevan tähänkään, mutta minulla ei ollut paljon tekemistä ja hän ei ollut vielä huomannut. Hän istui työpöytänsä ääressä ja teki muistiinpanoja raskaan näköisestä kirjasta. Olin kysynyt siitä, mutta hän ei ollut halukas juttelemaan, kuten nyt yleensäkään. Minusta tuntui kuitenkin, että kyseessä oli enemmän, ettei hän ollut halukas kertomaan aiheesta minulle kuin että häntä ei kiinnostaisi puhua aiheesta. Kouvan ollessa kylässä hän varoi visusti kysymättä Eliaksen työstä, sillä ilmeisesti tämä yleensä innostui jaarittelemaan jostain kovin akateemisista pikkuseikoista. Kouva pistäytyi melko usein ja se oli hyvä, sillä en tiennyt kumpi oli pahempaa: olla yksinäni vai Eliaksen seurassa. Tyrmässä viettämäni aika oli tehnyt minut säikyksi ja synkäksi olennoksi.

Odotin, että Kouva pistäytyisi tänäänkin, mutta häntä ei ollut kuulunut. Lopulta en jaksanut hiljaisuutta.
"Oletko saanut selville enempää Maran tänne tulosta?"

Meni hetki, kun Elias heräsi kirjansa äärestä. Hän oli hetken aina hämmentyneenä ja vilkuili ympärilleen, kuin olisi unohtanut, että minäkin olin täällä. Hänen ilmeensä myös synkkeni hänen huomattuaan minut.
"Ei minulla ole ollut aikaa."
Kuulin jo hänen äänestään, että hän mieluummin vältteli koko aihetta. Elias oli pelkuri.

Älähdin.
"Mikähän mahtaa olla tärkeämpää? Meidän täytyy päästä tästä niskan päälle, ennen kuin joku muu on meidän niskojemme päällä."

Elias mietti asiaa hetken, eikä voinut väittää vastaan.
"Mitä ehdotat?"

"Että kirjoitat ylös kaikki mahdolliset vihollisesi ja käymme heidät läpi. Meidän täytyy myös seurata Maran jälkiä, jos nyt ylipäätään ei ole liian myöhäistä. Kenties saamme selville jotain. Mitä hän teki työkseen?"

En ollut varma kuunneltiinko minua. Eliaksen katse oli lasittunut.
"Työkseen? Mitäs luulet, hän kuului kaartiin."

"Vartijoihin?"

"Niin juuri."

"Siinä tapauksessa menemme jututtamaan toisia vartijoita. Kysytään Kouvalta josko hän tietää kenestä aloittaa."

Kuului karhea ääni, kun Elias raapi niskaansa.
"Vartiosto on aika isokokoista sakkia..."

"Minä tulen mukaan", sanoin, kuin se olisikin ollut iso lohtu. Kuulostin kuitenkin itsevarmalta, mikä oli pääasia.

Elias hanasi joka asiassa vastaan, mutta taipui kuitenkin pienen suostuttelun jälkeen. Hän oli luonnostaan niin vainoharhainen, ettei uskaltanut ajatella, että me voisimme kenties saada tällaisen väkivallan uhan lähteestä kiinni ja tyrehdyttää sen ja sitten hän saisi olla rauhassa. Ajatus näytti kiehtovan häntä. Hän ei kuitenkaan ollut mitään seikkailijatyyppiä ja vaikka hän olikin melko riuskan oloinen, oli melko selvää, että mihinkään kovin toiminnalliseen hänestä ei ollut.

"Sinä voit muuttaa minut näkymättömäksi", tokaisin. Olisin loistava vakooja.

"Minä en voi muuttaa sinua näkymättömäksi. Sinä et tosiaan ymmärrä, miten taikuus toimii..."

"Mistä minä olisin siitä oppinut!" Halusin oppia. Eliaksen väitteet siitä, että käytin jo taikuutta olivat hölmön oloisia, mutta pyörivät kuitenkin mielessä. Entä jos kykenisinkin johonkin?

"Sitä paitsi, kovin ihmismäistä ajatella, että olet piilossa mikäli sinua ei näy. Kuka tahansa pystyy haistamaan sinut, saati sitten kuulemaan raskaat askeleesi. Et ole menossa yksin."

Entisessä elämässäni Prinssin lintuhäkissä minulla oli ollut vaikka minkälaisia hajusteita. Kenties niiden tarkoitus oli ollut peittää ihmisyyteni. Karistin ajatuksen pois, ennen kuin se ehti tuoda mukanaan tunteita ja jatkoin nopeasti:
"Sinäkö et haise yhtään ihmiseltä?"

Elias heristi sormeaan, muttei sanonut lopulta mitään. Oletin sen tarkoittavan sitä, että olin oikeassa.

"Voitko sitten naamioida minut jotenkin?"

Hän pyöräytti sinisiä silmiään ja näytti yhtäkkiä hyvin inhimilliseltä.
"Kai minä sitten voin."

*

Kävi ilmi, että Elias ei voinut muuttaa mitään elollista näkymättömäksi, mutta mikä tahansa minua ympäröivä eloton aines sopisi kyllä.
"Tai ei varsinaisesti eloton. Kunhan sillä vain ei ole aivoja."

Tämä ei vaikuttanut minusta mitenkään järkevältä, mutta nyökyttelin vain säästääkseni itseni ylimääräiseltä päänsäryltä.

"Normaalisti voisin puhaltaa sinut kuplaan ja vetää perässäni, mutta siinä joutuu olemaan niin varovainen... Loitsu raukeaa, jos se osuu johonkin. Mikäli kuljemme ahtaassa tilassa tai kun joku tulee vastaan, en välttämättä pysty liikuttamaan sinua ajoissa. Kuplan ohjaaminen sisältä vaatii harjaannusta."

Mieleni teki kysyä, josko sen ajamiseen vaadittiin ajokortti, mutta silloin Elias osoitti nurkassa olevaa kasaa juuttikangasta.
"Sen sijaan voit mennä tuon sisään ja loitsin sen."

Nostin kangasta ja sen sisustasta ryöpsähti esiin tomupilvi. Tuoksu oli tuttu: tunkkainen, hieman homeinen ja ....
"Tämähän on perunasäkki."

"Oli. Vedä se yllesi."

Rypistin otsaani ja hypistelin karheaa kangasta. Ei sen läpi edes näkynyt. Tämä vaikutti harvinaisen huonolta idealta.
"No eikä..."
Vakoojat eivät pukeudu perunasäkkeihin.
"Kuule, tämä on ihan hirveän epäkäytännöllinen."
Ainakin muuhun kuin perunoiden säilytykseen.

Mietin hetken.
"En pysty liikkumaan kunnolla missään säkissä. Tehdään mieluummin niin, että peitän kaiken ihoni vaatteilla ja muutat vaatteet näkymättömäksi."

"Sen pitää olla yhtenäinen kappale."

"Sitten ommellaan."

Tätä varten piti kutsua Kouva paikalle, sillä vaikka pystyin ompelemaan sukat kiinni housunpuntteihin, tuli minun loppua kohden olla jo vaatteen sisässä, mikä teki asioista hankalaa. Elias yritti ensin itse ommella, mutta pari kertaa tökättyään minua neulalla hermostuin. Meidän välimme olivat muutenkin kireät. Oletin Kouvan osaavan ommella, kun hänellä oli lapsiakin.

Minun oli tarkoitus kertoa Kouvalle viileän tyylikkäästi missiostamme, mutta hänen tullessa sisään hihkaisin saman tien, että olemme menossa tiedustelutehtävälle. Olin ehkä hieman innoissani päästessäni tekemään jotakin. Kouva ei tiennyt Maran toimista paljoa, mutta hän tiesi kertoa, missä tämän sisar eli. Eliaksen mielestä koko juttu oli hakuammuntaa, mutta koska hänellä ei ollut parempia ideoita, hän ei väittänyt vastaankaan.

"Älä sitten juo liikaa", Kouva totesi ommellessaan paidanhelman kiinni housuihin. Nyökkäsin. Vaatteen sisässä oli lämmin ja vaikka huppu oli ohut, vei hengittämiseen totuttelu aikansa. Kaikki näytti myös hieman vaaleanpunaiselta kankaan läpi.

"Tulisin teidän mukaanne, mutta... Viime kerrassa oli jo tarpeeksi. En haluaisi kuolla. Teidän perheettömien on niin helppoa."

Minä ja Elias vilkaisimme toisiamme. Olisin sanonut jotain närkästystäni ilmaistakseni, mutta olin hetken niin kauhuissani, etten keksinyt mitään.
Elias sen sijaan kohautti olkiaan ja kääntyi minua kohden, tarkastellen asuani.
"Hyvä. Nyt on loitsun vuoro."