Tosinimi

Luku 7

 Unessani istuin jälleen shakkipöydän ääressä. Tällä kertaa meitä oli kolme: minä, Väinö ja toinen minä. Se minä, joka lankesi loitsuun, jonka sydäntä poltti lumeinen rakkaus. Minä katselin häntä halveksuen ja hän näytti hyvin onnelliselta. Väinö oli tavattoman kaunis, kuten aina, mutta hänen kasvonsa olivat kuin liekki, joka väräji tyhjässä huoneessa. Näin kauniin naamion takaa hänen demonisen luontonsa. Hänen ulkonäkönsä oli osa sitä samaa loitsua, joka sai minut polvilleni hänen edessään.

"Sinun huoneesi on valmis", hän sanoi heikolle minälle.

Minun huoneeni? Halusin kysyä, mutta oikeasti en ollut täällä olemassa. Väinö näki vain hurmeisen minun ja hän vain rakastajansa.

"Siellä on paljon kirjoja. Voit istua puun alla lukemassa."

Tämä oli outo uni. Hänen huulensa eivät liikkuneet puheen mukana, vaan hieman myöhässä. Oliko naamioita useampi? 

"Shakki!"

Minun haamuni ei näyttänyt pettyneen lähestyvästä tappiostaan. Sen sijaan hän nousi ylös ja suuteli Väinöä, jolloin minä käännyin pois.

*

Sillä aikaa kun olin käynyt jo rutiiniksi muodostunutta lihaskuntoharjoitteluani lävitse, Elias oli vilkuillut ovea tuon tuostakin huolestuneena. Hänellä oli edessään valtava kirja, josta hänen oli määrä tehdä muistiinpanoja, mutta viimeiseen tuntiin en ollut kuullut sivujen kääntyvän. Yleensä punnertamiseni ärsytti Eliasta, mutta tänään hän oli täysin ajatuksissaan.

"Haluatko tulla mukaan?" ehdotin vitsaillen. Elias ei itse asiassa ollut hirveän heikon näköinen. Luultavasti raskaiden kirjojen nostelu piti yllä edes jotain lihasvoimaa.

Nyt hän ei kuitenkaan kuunnellut minua. Tämä ei tullut yllätyksenä: hänen olotilansa oli muuttunut aina vain hajamielisemmäksi ja hajamielisemmäksi viimeisten parin päivän aikana. Hän oli yrittänyt opettaa minulle jotain kuulemma erittäin yksinkertaisia loitsuja, jotka jokainen magian rippeitäkään omaava pystyisi tekemään melkein itsestään. Kävi ilmi, että minä en! Kerran luulin jo onnistuneeni luomaan valopallon Eliaksen antamasta pulverista, mutta kävi ilmi, että seisoin liian lähellä tulipesää ja kipinä oli tarttunut herkästi syttyvään ainekseen. Ei niin, että sillä oli väliä, sillä Elias oli tuskin huomannut. Katselin häntä huolestuneena, kunnes tajusin hänen vastaavan katseeseeni.
"On melko kummallista, että pystyt tappelemaan, ei, tappamaan jonkun huomattavasti itseäsi isokokoisemman, vaikka olet ihmiseksikin heikossa kunnossa."

Hätkähdin. Tottahan tuo oli, vaikkakin hieman yllättävä asia huomautettavaksi. En keksinyt mitään sanottavaa, vaan punastuin vain. Ehken ollut mikään toimintasankari. Elias ei kuitenkaan huomannut sisäistä kamppailuani.

"Minä olen tässä ajatellut... Sinähän sanoit haluavasi nähdä lumousten läpi?"

"Niin?"

"Saattaisin osata tehdä jotain sen suhteen."

"Ai?"

Odotin Eliaksen selittävän, mutta hänen katseensa oli livahtanut jälleen tuijottamaan ovea.

"Niin. Mene laittamaan kengät jalkaasi!"

*

Olin huolissani Eliaksen käytöksestä, mutta vedin kuitenkin kengät jalkaani ja palasin kuulemaan, mitä hänellä oli mielessä. 

"Tässä minä olen", totesin ja napsautin sormiani. Akatemian aikaan, silloin kun olin vielä täysi kakara, minulla oli tapana tehdä hyvin mahtipontisia sisääntuloja, kädet levällään ja sormiani napsautellen. Itseironiani jäi Eliakselta huomaamatta ja minä tiedostin kuinka tyhmältä olin varmaan aina näyttänyt.