Emilyn näkökulma:
Tilanne selkeytyi sekunti sekuntilta. Edin elinaika väheni kokoajan. Hän makasi huonokuntoisena sairaalasängyllä. En välttämättä pystyisi enää kertomaan hänelle kuinka paljon häntä rakastan. Hän on veljeni. Minulle tärkeä. Todella tärkeä. Meidän yhteinen aikamme kävi vähiin enkä voinut asialle mitään. Siinä istuin. Kolmatta tuntia. Sairaalasängyn vieressä itkien veljeäni. Vanhempani istuivat vierelläni. Surimme yhdessä.
"Äiti?" kysyin.
"Mmmm?"
"Voinko mä mennä kotiin. Siis ihan kotiin kotiin?" pyysin.
"Joo tossa on avaimet. Voit mennä meidän autolla", äitini sanoi ja ojensi avaimet. Otin ne ja nousin penkiltä. Hain matkalaukkuni nurkasta johon isäni oli sen jättänyt. Painoin suukon veljeni otsalle ja menin sitten pois huoneesta. Halusin pois täältä. Käytävillä leijuva desinfiointiaineen haju tuntui tunkeutuvan sieluuni asti. En oikein pitänyt sairaaloista.
Kävelin vanhempieni autolle ja avasin ovet. Laitoin avaimen virtalukkoon ja käynnistin vanhan mutta toimivaksi todetun nelipyöräisen vehkeen. Ajoin tielle ja käynnistin radion. Sieltä tuli One Directionia ja sammutin radion heti. En pystynyt kuunnella sitä. Minulla oli todella kova ikävä poikia jo nyt vaikka olimme olleet erossa vasta alle päivän. Ja ikäväni Harryä kohtaan voi luoja...
Kaarsin korkeiden pensaiden välistä lapsuuden kotini pihaan. Nousin autosta ja lukitsin ovet. Hitain askelin astelin taloon sisään. Kaikki näytti samalta miltä ennenkin. Kävelin taloa ympäri. Ainoa mikä oli muuttunut oli Edin huone. Se ei ollut enää vaaleansininen ja seinillä jalkapalloilijoita -hän halusi olla isona jalkapalloilija- vaan seinät olivat harmaat ja siistit. Hyllyllä oli kuitenkin edelleen sama kuva joka siinä on ollut aina. Kuva minusta ja veljestäni laiturilla hyppäämässä veteen. Rakastimme uimista. Varsinkin isovanhempiemme mökillä. Kun isovanhempani kuolivat, he testamenttasivat mökin minulle ja veljelleni, mutta emme enää käyneet siellä uimassa. Kävin aina välillä siellä rauhoittumassa jos minulla oli huolia. Nykyään en niin usein. Harvoin olin täälläpäin muutenkaan ja omasta kodistani ja kiireiltäni harvoin kerkesin mökkeilemään. Avasin lipaston laatikon. Laatikossa oli kasa rytättyjä koulupapereita, liekeillä kuvioitu sytkäri ja askillinen veljeni lempitupakkaa. Askissa oli tosin vain muutama tupakka enää jäljellä. Otin askista tupakan ja pyörittelin sitä sormissani. Miten jokin näin pieni ja viattoman näköinen kapistus sai aikaan niin suurta tuhoa? Mieleni olisi tehnyt henkäistä pienet henkoset vain veljeni vuoksi. Ei hänen pitäisi käydä tällaista läpi. Ei todellakaan. Mieleni teki laittaa tuo myrkkykääre huulieni väliin ja napata laatikosta Edin sytkäri jonka olin hänelle joskus ostanut. Huomasin käteni tärisevän. Mieliteostani huolimatta päädyin kuitenkin laittamaan tupakan takaisin askiin ja askin takaisin laatikkoon. Suljin lipaston laatikon.
Kävelin vanhaan huoneeseeni. Siellä oli lukuisia julisteita One Directionista heidän alkuajoiltaan. Niinä aikoina asuin vielä kotona. Pidin heistä jo silloin joten tottakai, kuten jokainen muukin sen ajan nuori, päätin vuorata koko huoneeni heidän kuvillaan. Istuin aina yhtä pehmeälle sängylleni. Kaivoin puhelimen taskustani ja laitoin sen lataukseen. Näin että Harry, Liam, Louis ja Niall olivat soittaneet monta kertaa. He olivat myös laittanut lukuisia viestejä. En kuitenkaan vastannut. En halunnut tuntea ikävää heitä kohtaan. Minun piti nyt olla veljeni luona. Annoin siis heidän olla ja keskityin nyt tähän. Otin vaatteeni pois ja kävin suoraan vällyjen väliin nukkumaan. Tarvitsin unta. Tästä tulisi rankka kuukausi.
