"Am I dead? Or is this one of those dreams? Those horrible dreams that seem like they last forever? If I am alive, why? Why? If there is a God or whatever, something, somewhere, why have I been abandoned by everyone and everything I've ever known? I've ever loved? Stranded. What is the lesson? What is the point? God, give me a sign, or I have to give up. I can't do this anymore. Please just let me die. Being alive hurts too much."
Harryn näkökulma:
Kävelin sairaalasta tulos keppien avustamana. Ulkona oli faneja sekä paparatseja todistamassa tätä mahtavaa hetkeä.
"Harry mitä on tapahtunut?!" kuului huutoja ympäriltäni. En jaksanut alkaa selittämään heille. Minulla oli nimittäin tärkeämpää tekemistä. Pääsin autolle ja turvamieheni avasi oven minulle. Istahdin autoon ja tungin kepit jotenkin poikittain autoon seurakseni. Kuljettaja käynnisti auton ja ajoi pois ihmismassasta. Tarkoituksena olisi mennä asunnolleni ja lähteä sitten käymään poliisiasemalla ja sen jälkeen toivottavasti pääsisin etsimään Emilyä.
Kotonani kävin hakemassa puhtaat vaatteet sairaalavaatteiden tilalle sekä hieman jotakin syötävää vaikken kuitenkaan niitä söisi. Tämä tilanne vei ruokahaluni kokonaan. En syönyt sairaalassakaan mitään kauhean täyttävää. Ei minua kiinnostaisi vaikka nääntyisin nälkään. Emily oli nyt ykkössijalla.
Menimme poliisiasemalle jossa muutama poliisi olivat kertomassa etsinnöistä ja siihen liittyvistä yksityiskohdista, Michaelin menneisyydestä, Emilyn ja muiden ihmisten turvaamisesta ja tilanteesta tällä hetkellä. Keskustelimme siinä tovin kunnes paloni lähteä etsimään Emilyä kasvoi niin isoksi etten malttanut enää kuunnella mitä poliisilla oli asiaa.
"Voidaanko lähteä etsimään häntä?" kysyin ja olin jo valmiina perse melkein puoliksi penkistä irti.
"Voidaan. Käyn nopeasti takahuoneessa ja sitten voidaan mennä", Williksi nimensä kertonut poliisi sanoi. Hän poistui työhuoneestaan takahuoneeseen. Nousin tuolilta ja katselin ilmoituksia seinillä. Michaelin etsintäkuulutus oli normaalin näköinen. Siinä ei kuitenkaan mainittu kidnappauksesta mitään. Toisaalta eihän sitä välttämättä saa kertoa julkisesti tai ainakaan mainita nimeä. Käännyin ympäri ja huomasin Willin takanani.
"Mennäänkö?" Will kysyi ja osoitti ulko-ovea. Nyökkäsin.
Emilyn näkökulma:
Nousin sängystä ja vedin peiton samaan asentoon mihin olin sen eilen herättyäni laittanut. Nukkumisesta täällä ei tullut mitään mutta sain ainakin muutaman tunnin lepoa päivittäin. En ollut syönyt oikeastaan mitään eikä Michaelia tuntunut kiinnostavan.
Kävelin käytävälle. Michael oli varmaan makuuhuoneessa koisaamassa kauneusuniaan. Menin keittiöön ja nappasin tiskipöydältä lasin. En tiennyt mitä siitä oli juotu tai kuka siitä oli juonut mutta minua ei oikeastaan enää kiinnostanut. Täytin lasin vedellä ja join sen tyhjäksi. Makuuhuoneen ovi avautui ja Michael astui sieltä ulos pelkät bokserit jalassaan.
"Huomenta babe", hän sanoi.
"Haista vittu", sylkäisin sanat suustani, vaikka tiesin sen aiheuttavan lisää lyöntejä ja potkuja joita vartaloni joutuisi kestämään. Mutta jos totta puhutaan, minua ei oikeastaan enää edes kiinnostanut. Minähän tämän itse aiheutin. Minun takiani minä olen täällä ja Harry sairaalassa. Joten mitä väliä sillä on lyökö Michael minua kädellä vai vyöllä, kymmenen vai kaksikymmentä kertaa?
"Mitä sanoit huora?" Michael kysyi ja käveli luokseni. Avokämmenellä poskeen. Michaelin vakkari. Siinä oli mustelma jo ennestään joten lyönti tuntui kahta kauheammalta. Sopi hyvin kokonaiskuvaan. Vartaloni nimittäin näytti aika kamalalta nyt jo ja ties kuinka monta päivää jäljellä ennen kuin minua löydettäisiin.
Harry missä viivyt?
Harryn näkökulma:
Ajoimme loskaista tietä kotiani kohti. Sekunnit tuntuivat minuteilta, minutit tunneilta ja tunnit ikuisuuksilta. Kuinka kauan olin ollut ilman Emilyä? Ja kuinka kauan joutuisin vielä olemaan ilman Emilyä? Taivaalta alkoi putoilla pieniä lumihiutaleita jotka tuhoutuivat auton ikkunaan pimeässä loistavien valojen valaisten tietä ikkunan toisella puolella. Lumisade muistutti minua tytöstä jonka kanssa olimme vain viikkoja sitten halailleet Lontoon ensilumessa. Olimme tehneet lumienkelit ja katselleet niitä käsikädessä pienten lumihiutaleiden putoillessa niskaamme. Hän oli näyttänyt onnellisemmalta kuin koskaan pidellessä kädestäni kiinni, katsellessaan sinisillä silmillään omiini ja hymyillessään aurinkoista hymyään joka lämmitti päiviäni vaikka ulkona olisi kaksikymmentä astetta pakkasta. Ja ilman tuota hymyä...päivät eivät tuntuneet päiviltä, tunnit eivät tuntuneet tunneilta eikä minutit minuteilta. Heräsin aamulla tyhjään päivään toivoen että löytäisin tyttöni ja illalla palaisin sänkyyni ilman rakasta tyttöystävääni tietäen että toistaisin tämän rutiinin uudelleen ja uudelleen kunnes hänet löydettäisiin, oli se sitten viikkoja tai kuukausia.
Päivä oli ollut pitkä. Emme olleet saaneet paljoakaan uutta tietoa Emilystä tai Michaelista. Muutama paikka on nyt katsottu mutta tietenkin niitä on vielä tuhansia lisää. Toivon todella että löydämme hänet ennen kuin on liian myöhäistä...
Saavuimme talolleni. Poliisi pysäköi auton ulko-oven eteen. Avasin auton oven ja änkesin autosta ulos keppieni kanssa.
"Hyvää yötä herra Styles", Will toivotti.
"Öitä konstaapeli ja kiitos", vastasin. Hän hymyili minulle myötätuntoisesti. Suljin auton oven. Kävelin kepeillä ovelle ja avasin sen avaimellani. Astuin sisään, suljin oven perässäni ja sytytin valot. Talo oli edelleen samassa kunnossa missä se oli ollit sinä yönä kun Michael ilmestyi tänne. Tosin veret oli putsattu lattialta ja aseet oli viety tutkittaviksi. Muuten kämppäni oli edelleen samassa kunnossa. Kävelin hiljalleen olohuoneeseen, kävin istumaan nojatuolille ja katselin ulos ikkunasta. Ulkona oli täysikuu. Toivoin että Emily katselisi samaa täysikuuta.
Niin hän katselikin Harry...
Ikkunalaudalla lepäsi kuva minusta ja Emilystä Louisin synttäreillä. Hän näytti niin onnelliselta.
Siinä vaiheessa murruin. Purskahdin lohduttomaan itkuun. Minun tehtäväni oli suojella häntä ja epäonnistuin siinä. Mitä vielä? Olin paskin poikaystävä ikinä.
En muista milloin viimeksi olisin itkenyt näin paljon. Kyyneleet valuivat puroina poskillani enkä edes yrittänyt pyyhkiä niitä pois. Huusin kovaan ääneen. En fyysisen vaan henkisen kivun takia. Nenäni ei lopettanut vuotamistaan, kurkkuuni sattui, en saanut henkeä ja päätäni särki.
Nousin nojatuolista, kävelin sammuttamaan valot ja lähdin sitten kipuamaan yläkertaan. Menin makuuhuoneeseen, revin vaatteet päältäni ja menin sänkyyn. Hautasin kasvoni Emilyn tyynyyn ja itkin vuolaammin kuin äsken. Vedin sieraimiini hänen tuoksuaan. Halasin tyynyä ja nukahdin levottomaan uneen kyynelten valuessa poskillani.
Ja Emily teki samoin...
