Harryn näkökulma:
Heräsin herätyskelloon. Huomasin olevani yksin sängyssä. Emily ei ollut vierelläni. Nousin istumaan ja hieroin unihiekat silmistäni. Katselin ympärilleni. Huoneessa oli hiljaista. Nousin ylös ja kävelin pöydän luo. Löysin lapun pöydältä:
Rakas Harry.
Sä varmaan ihmettelet missä mä olen. Mä jouduin lähtemään kotiin. En viitsinyt herättää sinua. En olisi voinut hyvästellä. Mä menen nyt kotiin ja palaan sitten jos palaan. Mä lupaan että nähdään vielä mutta mun on nyt vaan pakko mennä. Mun veli on sairaalassa enkä voi lähteä kiertueelle mukaanne tietäen että veljeni on hengenvaarassa. Toivon että ymmärrät.
Rakkaudella Emilysi.
Emily oli lähtenyt. Hän oli lähtenyt luotani sanomatta mitään. Emme edes kerrenneet hyvästellä. Kyyristyin maahan. Painoin pääni käsiini ja annoin kyynelten valua. Kuulin koputusta ovelta. Nousin ylös ja menin avaamaan.
"Hazzaaa lähdetään!" Liam huusi mutta hänen ilmeensä muuttui kun näki minun surullisen naaman ja punaiset silmät.
"Harry onks sulla kaikki hyvin?" Liam kysyi ja taputti olkapäätäni. Heilautin päätäni puolelta toiselle.
"Emily lähti kotiin", sanoin ja painoin katseeni alas.
"Miksi?" Liam kysyi.
"Ed on sairaalassa", sanoin. En odottanut Liamilta vastausta vaan kävelin huoneeseen sisälle. Vaihdoin nopeasti vaatteeni ja olimme valmiita lähtemään. Otin Emilyn kirjoittaman lapun pöydältä ja ojensin sen Liamille. Kävelin Liamin ohi suoraan ulos ja autoon. Istuin ikkunapaikalle ja laitoin kuulokkeet korviini. Liam tuli autoon ja istui viereeni.
Näin kuinka Louis ja Niall tulivat hetkeä myöhemmin autoon.
"Miks Haz on masis?" Louis kysyi.
"Ja missä Emily on?" Niall kysyi.
"Emily lähti kotiin ja siksi Harry on masis", Liam vastasi puolestani. En halunnut puhua asiasta. Niall ja Louis tajusivat jättää asian sikseen. Automatka oli todella hiljainen.
Saavuimme lentokentälle ja menimme suoraan lentokoneeseen. Lähdimme kohti seuraavaa keikkapaikkaa.
Emilyn näkökulma:
Nousin lentokoneesta ja ryntäsin ulos. Menin odottamaan laukkuani. Odotus tuntui ikuisuudelta, mutta laukkuni tuli kuitenkin. Juoksin lentokentältä ulos ja viitoin taksin. Istahdin taksiin ja kerroin olevani matkalla sairaalalle. Taksi lähti liikkeelle.
Saavuin ison vaalean rakennuksen eteen. Maksoin taksin ja juoksin ulos. Juoksin suoraan sisälle. Kysyin ensimmäiseltä vastaantulevatla hoitajalta missä veljeni oli.
"Hän on nyt huoneessa 452", tuo sanoi tyynesti. Otin matkalaukkuni ja lähdin vetämään sitä perässäni kohti hissiä. Huone 452 oli viidennessä kerroksessa. Hakkasin hissin nappulaa kymmeniä kertoja ja vihdoin hissi tuli. Menin hissiin ja painoin tärisevällä kädelläni vitoskerroksen nappia. Yritin rauhoitella itseäni ja hengittää syvään mutta eihän se onnistunut. Ainoa joka olisi voinut auttaa oli Harry. Jos hän olisi täällä nyt halaamassa minua, rauhoittuisin varmasti.
Hissi saapui viidenteen kerrokseen ja ryntäsin käytävälle. Etsin silmilläni huonetta 452. Näin sen käytävän päässä ja kiirehdin sinne. Avasin oven ja näin veljeni kytkettynä happilaitteisiin vierellään vanhempani. Käteni meni suuni eteen ja kyyneleet pyrkivät silmiini. Matkalaukkuni kaatui lattialle ja vanhempani huomasivat tuloni. Äiti nousi tuoliltaan ja tuli halaamaan minua. Isä otti matkalaukkuni ja laittoi sen huoneen nurkkaan.
"Mitä on tapahtunut?" kysyin äidiltäni kuiskaten.
"Edillä oli hengitysvaikeuksia. Me tuotiin hänet tänne ja lääkärit totesivat että hänellä on keuhkosyöpä. Vakava sellainen. Johtuu tupakanpoltosta josta emme edes tienneet", äitini kuiskasi.
"Selviääkö hän?" kysyin.
"Lääkärit kertoivat tilan olevan kriittinen ja selviämismahdollisuudet ovat aika pienet", äitini sanoi hiljaa.
"Äiti", kuiskasin itkuisella äänelläni.
"Mmm?"
"Mä tiesin että Ed polttaa. Mä en vaan halunnut pettää Edin luottamusta. Mä sain sen kerran kiinni kun se oli nurkan takana röökillä. Lupasin olla kertomatta", sanoin ja purskahdin itkuun.
"Shhh... Ei tämä ole sinun vikasi", äitini rauhotteli. Irroittauduin halauksesta ja katsoin veljeäni. Ruskettunut iho oli kalpea. Hänen mustat hiuksensa olivat pään päällä sotkuisesti kuten aina. Hänen kasvoillaan ei ollut mitään ilmettä. Vain iso happinaamari ja joitain letkuja.
"K-kauan hän elää?" kysyin hiljaa.
"Lääkärit ennustivat muutamaa viikkoa. Jos olemme onnekkaita niin hänellä on jopa kuukausi elinaikaa", isäni sanoi. Tuijotin tyhjyyteen.
Veljeni kuolisi kuukauden sisällä.
