Hauras henkäys

7.

Seuran kesäleiri alkaa. On maanantai. Pääsen paremmin mukaan uuteen joukkueeseen. Oon tosi iloinen, kun saan muutamista testeistä ihan hyvät tulokset.

On perjantaiaamu. Oon ollu torstaihin asti seuran leirillä ja nyt lähen mun joukkueen kanssa ohjelmaleirille Kisakallioon. Koen onnistumisia ja epäonnistumisia. Leiri on tosi hyvä ja antoisa. Ohjelman osia saadaan tehtyä paljon.

Leiriviikon jälkeen alkaa kesäloma treeneistä. Meen mun äidin, iskän ja pikkuveljen kanssa Långvik-kylpylään suoraan leirin jälkeen. Syön leiriltä jääneitä eväitä sekä mun vanhempien ostamia pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä. Tuijotan mun syömisiä ja mietin, mitä ottaisin ja kuinka paljon. Otan kuivattua ananasta ja erilaisia pähkinöitä. Kirjotan ne heti ylös kännykkään, ihan niin kuin kaikki muutkin mun syömiset.

On juhannus. Mun isovanhemmat tulee meille syömään. Pöytä on täynnä kaikenlaista uusista perunoista ja savustetusta lohesta raikkaisiin salaatteihin. Iskä on grillannut pihvejä ja äiti on ostanut erilaisia makkaroita. Mun vanhemmat tuijottaa, mitä otan lautaselle. Kerään mun lautaselle vähän melkein kaikkea. Mennään ulos syömään ja jutellaan siinä samalla kaikenlaista.

Mun lautanen on tyhjä. Oon viemässä sitä pois mutta sitten kaikki kyselevät, että noinko vähän sä oikein syöt. Mulle sanotaan, että mene nyt vielä hakemaan lisää. Ja kai mun on vähän pakko. Syön pihvin ja maistan muutamia erilaisia makkaroita. Sitten on vielä jälkiruokaa. Ensin on tarjolla suklaata. Se houkuttelee mua. Otan palan. Ja toisen. Ja kolmannen. En edes tiedä kuinka paljon syön sitä mutta paljon joka tapauksessa. Sitten suklaan lisäksi on raparperipiirakkaa kermavaahdon ja tuoreiden mansikoiden kanssa. Otan annoksen. Mun tekee niin paljon mieli lisää. Mietin otanko vai enkö. Saanko ja voinko mä ottaa vielä lisää? Oon syönyt jo niin paljon herkkuja tänään, että ehkä se on ihan sama syönkö vielä vähän lisää. Mutta mun pitää merkata sen mun kännykkään. Ehkä se oikeuttaa sen. Ehkä tää yks kerta on ihan ok. Otan siis toisen annoksen. Ja vielä kolmannenkin.

Istun bussissa. On lauantai ja oon menossa mökille. Aurinko paistaa ja on lämmin kesäpäivä. Kuuntelen musiikkia ja katselen maisemia. Matka menee nopeasti. Mun isovanhemmat on mua vastassa Porin linja-autoasemalla. Mennään sieltä suoraan ruokakauppaan.Oon käynyt äidin kanssa brunssilla ennen neljän tunnin bussimatkaa, enkä oo sen jälkeen syönyt mitään muuta. Kun tullaan ulos kaupasta, mun isoäiti sanoo:
"Hei, nyt kun on kerrankin näin lämmin ilma, niin ostetaan jätskit!"

Kävelen hieman vastahakoisesti mun isoäidin kanssa jätskikioskille. Miksi mä taas joudun tilanteeseen, jossa on tarjolla jotain epäterveellistä?

"Mitä sä otat?" multa kysytään.

Okei mä otan sorbettia, se on vähän terveellisempää kun jätski. Siinä ei oo ainakaan niin paljon rasvaa.

"Mä otan yhden pallon vadelmasorbettia."

Syön sen. Se on hyvää. Ehkä on ihan okei syödä yks sorbettipallo joskus.

Teen mun isoäidin kanssa mustikkapiirakkaa. En halua maistaa sitä. Mutta kun piirakka on valmis, nään kuinka mun isoäiti tekee kolme mustikkapiirakka-annosta. Jokaisella lautasella on pala piirakkaa ja vaniljajäätelöä. Yks lautanen on mun isoäidille, yks mun isoisälle ja kolmas lautanen on laitettu mulle. Ne on viety ulos pöydälle. Mä en sano mitään. Miks ihmeessä mun pitäis syödä toistakin herkkua tänään? Eikö yhden sorbetin tuputtaminen riitä? Pitääkö suuhun laittaa vielä rasvasta piirakkaa kermavaahdon kera? En tiedä mitä tehä. Mut pyydetään pöytään. Mä meen istumaan pöytään sanaakaan sanomatta. Epäterveellinen annos on mun edessä. Otan lusikan. Ja mä syön sen annoksen hiljaa. Mä lähes mulkoilen mun isovanhempia. Miks ne tekee tän mulle? Miks ne ei tajua, etten mä halua? Mä oon vihainen.

Seuraavana päivänä on mun nimipäivät. On sunnuntai ja huomaan kuinka mun isoäiti taas häärää keittiössä herkkujen kanssa. En ihan oikeasti suostu syömään mitään herkkua tänään. Ei. En syö. Mä en suostu siihen. Meen keittiöön, jossa mua odottaa herkkuja täynnä oleva lautanen. Siinä on marenki, piirakkaa, kermavaahtoa ja viinirypäleitä. Nostan lautasen käteeni ja vien sen jääkappiin. Siellä se saa pysyä. Mä en siihen enää koske. Jos joku muu haluaa, niin siitä vaan ihan vapaasti. Mun isoäiti katsoo mua ihmetellen.

"Mä en haluu noita. En aio syödä niitä. Mä söin just eilen herkkuja. Mä en aio syödä noita. Sanoin jo aikasemmin, etten halua mitään nimppariherkkuja", sanon suorasukaisesti ja lähden huoneesta.

Mun täytyy kuvata jokainen suupala, jokainen ruoka-annos. Mitä pienempi annos, sen parempi. Mitä vähemmän ruokaa, sitä kauniimmalta annos näyttää.