Mennään hotellin aamupalalle. Kello on jo yli kymmenen. Sain valituksia eilisestä aamupalasta. Se ei muka riitä tänään, mun pitää syödä enemmän. Mä tein diilin – jos syön nyt kunnolla niin se lasketaan aamupalan sijasta brunssiksi. Mun vanhemmat hyväksy sen, joten niiden pitää myös pitää sanansa. Valitaan pöytä ja sitten mä lähden keräämään mun annosta. Valitsen kaksi pientä sämpylää, toisen väliin siivu jotain perus keltaista juustoa. Sitten muutama lusikallinen raejuustoa, se on kevyttä, mutta täyttää lautasta hyvin. Muutama kirsikkatomaatti ja kurkkuviipale. Sen lisäksi valitsen pienen päärynän ja haen pienen kipollisen maustamatonta jogurttia, jonka päälle laitan vähän hunajaa ja melonin paloja.
Haen vielä lasin vettä ja suuntaan pöytään. En tiedä näyttääkö mun vanhemmat tyytyväisiltä, mutta parasta olisi. Ne ei ainakaan nyt just valita. Syön mun annoksen ja ajattelen, kuinka nyt mun ei tarvitse syödä ollenkaan lounasta. Jes.
Lähetään hotellilta uloskirjautumisen jälkeen suunnilleen puolilta päivin. Mennään kiertelemään kaupungille ennen laivan lähtemistä iltapäivällä. Jossain vaiheessa päivää mun pikkuveli sanoo yhden pienen kaupan lähellä, että hän haluaa lounaaksi paninin, jonka kuva on oven edessä olevassa mainoksessa. Ei helvetti. Nytkö me sitten mennään lounaalle, vaikka mulle luvattiin, että se mun aamulla syömä annos käy brunssista. Toistan brunssista, eli aamupalan ja lounaan yhdistelmästä. Tää on niin väärin. Eikö keneenkään voi luottaa? Ei ole reilua, että sanotaan toista, mutta toimitaan päinvastoin.
Astutaan sisälle kauppaan. Se on oikeasti tosi pieni. Siellä myydään viinejä, jotain juustoja ja leikkeleitä ja sen lisäksi joitain erilaisia makeita syötäviä. Kaupan päädyssä on pari korkeaa pöytää tuoleineen. Mun veljelle tilataan panini ja mä tiiän, että munkin pitää ottaa ihan varmasti sellainen ennen kuin kukaan edes sanoo mitään. Sitten mun iskä kysyykin jo, että millaisen leivän mä otan. En mä haluaisi, mutta en mä voi kohtausta täällä järjestää. Kerron, ettei ainakaan salamia, jota mun veljen leipään tulee, mielummin kinkkua. Vanhempi setä alkaa alkaa valmistaa kahta vaaleeta paninia.
Istutaan korkeeseen pöytään ja hetken päästä mies tuo hymyillen kaksi lämmintä leipää, joiden välissä oleva juusto on sulaa. Vastahakoisesti alan syömään leipää, joka maistuu kyllä ihan hyvältä, vaikka en haluaisi ajatella niin. En haluaisi syödä sitä. Mä syön sen mun vanhempien tuijottavien silmien edessä. Koko kaloripommi menee mun suuhun ja mua ällöttää.
YOU ARE READING
Hauras henkäys
Non-Fiction"Ja niin mä oon hukkumaisillani mustaan, synkkään mereen, eikä kukaan kuule mun avunhuutoa - en edes mä itse." Tarina minusta. Kaunistelematon ja karu totuus anoreksiasta. Oon iso. Tukeva. Läski. En halua olla tällainen. Kutosluokan talvi. Mulla on...
