Hauras henkäys

14.

Elokuun ekat päivät saapuu ja mä lähden mun perheen kanssa Ruotsin risteilylle. Helsinki jää taakse ja meri näkyy edessä päin. Mun ajatukset pyörii jo valmiiksi sen ympärillä, että tiiän, et ollaan menossa syömään laivan buffettiin. Mun myöskin oletetaan syövän siellä kunnolla, myös herkkuja. Mun ei pitäis, ei kuuluis. Ei, en sais. Mä lihoon. Lihoon, lihoon, lihoon. Toisaalta, kun tää on tilanne, jossa mun täytyy syödä niitä, niin miksen sit nauttis ja kans oikeesti söis? Ei, miten mä ajattelen ees näin. Luoja tää on kauheeta.

Puen päälle mekon ja laitan hiukset nutturalle. Seuraan mun perhettä pitkin hyttikäytäviä, sitten promenaadia ja lopulta päädytään kahdesta buffetiravintolasta hienomman eteen. Äiti ilmoittaa varauksen ja meidän ohjataan pöytään. Noniin, nyt sitten se vaikean kamalan ihana osuus eli syöminen.

Nousen pöydästä ja kuljen lasten pöydän luokse. Kyllä, tästä minä syön. Siinä on paljon pienempi valikoima, helpompi siis valita ja pienempiä lautasia, joten isomman ruokamäärän ottaminen on vaikeampaa. Kasaan pienen lautasen täyteen pikkutomaatteja, kurkkutikkuja, salaattia, muutaman lihapullan ja prinssinakin, vähän kalaa ja sitten ketsuppia. Kävelen lautasineen takaisin pöytään. Nyt on muiden parasta olla tyytyväisiä. Mulla on täysi lautanen paskaruokaa edessä. Sitä on paljon. Paljon. Toivon lautasen koon olevan herättämättä huomiota. Enhän halua, että mut käsketään hakemaan lisää, koska lautanen on pienempi. Toivon siis, että kukaan ei kummemmin kiinnitä huomiota lautasen kokoon vaan siihen, että mulla on lautanen täynnä ruokaa. Otan pakkokuvan annoksestani ja alan syödä.

Syön sen lautasen tyhjäksi. Kyllä, kaiken, ihan kokonaan. Ja se maistuu hyvältä, ihan kamalalta ja rasvaiselta ja ällöttävältä lihottavalta mössöltä. En pysty hymyilemään, en puhumaan. Mä vaan syön lähes hiljaa, vihaisena ja ärsyyntyneenä.

"Hae nyt lisää, me ollaan buffetissa", mulla sanotaataan, kun oon kumonnut yhden kokonaisen lautasen. En, en totta helvetissä muuten hae.

"En. Mä söin jos ison lautasellisen ruokaa ja mun pitää vielä kuitenkin hakea jälkkäriä", ilmoitan ja pysyn siinä päätöksessä tiukasti.

Jälkiruoka-aika. Nousen pöydästä hakemaan jälkiruokaa. Kävelen samaiselle lasten pöydälle ja alan valita. Otan yhden kipon ja laitan sinne jäätelöä, vähän vaahtokarkkeja, keksiä ja suklaaherkkua. Siinä se sitten on. Jälkiruoka-annos täynnä sokeria ja rasvaa, vehnää ja ties mitä kaikkea muuta mukavaa, joka ehdottomasti tekee hyvää keholle.

Kuva annoksesta ja lusikka käteen. Syön ja nautin mauista, joita en ties miten pitkään aikaan ole maistanut. Mutta ei, en nauti syömisestä. Tää on tuskaa. Tää tekee musta lihavan. Tää matka varmaan lihottaa mua monta kiloa ja sitten oon treeneissä kauhea rasvakasa, joka ei osaa mitään ja kaikki kattoo mua ku miyäkin roskaa. Tää yks annoskin varmaan tekee mulla kylkimakkarat ja ihrajalat.