Hauras henkäys

9.

Teen ruokaa kaikille. Alkupalaksi tarjoilen itsetehtyä leipää ja salsaa. Syön sitä ja se on hyvää. Sitten pääruoaksi teen riisiä, tulista kanaa ja salaattia. En voi maistaa ruokaa sillon, kun mä teen sitä. Se on ylimäärästä. Ylimääräisiä kaloreita. Ylimääräinen ateria. Syön vain annoksen, josta otan kuvan. Ruoka on valmista ja laitan annokset lautasille. Kaikki muut laitaset on samanlaisia, mut mulla on pienempi lautanen kuin muilla. Isoja lautasia ei oo enempää ja mä haluan sen pienen lautasen. Otan kuvan ja alan syödä. Tajuun heti, että mun suu on tulessa. Kana on ihan liian tulista. Yritän syödä sitä sellaisenaan. En pysty. Mun on pakko hakea leipää ja jogurttia miedontamaan ruoan tulisuutta. En haluais, mut mun on pakko syödä niitä ruoan kanssa, koska muuten en pysty syömään sitä. Tuntuu inhottavalta, kun syön jotain ylimäärästä.

Kaikki on syönyt ja laitan pöytään jälkiruoan. Kaikille on omat Magnum-jäätelöt ja siihen saa itse valita päälliset. Jätskin päällisiksi on vaahtokarkkeja, suklaapaloja ja sulatettua suklaata, pähkinöitä ja pähkinäpatukkapaloja. Mä teen oman jätskin. Syön sen ja samalla juttelen muiden kanssa. Jätski on suussa sulavaa. Se on tosi hyvää. Kyllä mä joskus voin syödä herkkuja.

Selaan instagramissa vuorotellen kuvia hashtageillä anorexia ja recovery. Kaikki on niin laihoja. Pienet annokset on niin kauniita. Mut osa yrittää parantuu. Ne yrittää syödä paljon ja nostaa niiden painoa. Ne kohtaa niiden pelkoruokia. En tiiä pitäiskö munki. Mut enhän mä oo sairas. Ei mulla ole mitään anoreksiaa- Ei mulla oo diagnoosia. Ehkä mulla on ongelmia syömisen kanssa. Tai sit ei. En mä tiedä.

Enni ja Adelina tulee mun luokse mökille. Meen niitä vastaan isovanhempien kanssa Porin keskustaan, johon niiden bussi saapuu. Mennään sieltä mökille ja meen mun kavereiden kanssa saunamökkiin viemään kaikki meidän tavarat.

"Hei tässä on teille Skittlesejä tuliaiseks New Yorkista", Enni sanoo ja ojentaa pienen punasen Skittles-pussin mulle ja Adelinalle

"Kiitti."

En aio syödä niitä. Laitan karkkipussin pöydän päälle.

"Hei muuten, jos haluutte ostaa tänne jotain herkkua niin te voitte, mut mä en haluu", ilmoitan.

Mennään Yyteriin rannalle. On pilvistä, tuulista ja alle kakskymmentä astetta. Mulla on bikinit, shortsit ja lämmin huppari päällä. Ranta on ihan tyhjä. Viedään meidän pyyhkeet hiekkadyynin päälle.

Lähen Ennin ja Adelinan kanssa kävelemään kohti merta. Aallot liikkuu jäätävän tuulen mukana. Mulla on kylmä, mut kun kerta oon täällä mun kavereiden kanssa, nii kyl mä haluun mennä uimaan. Mä jätän mun shortsit ja hupparin ihan vedenrajaan.

Mä oon ihan jäässä. Mä juoksen mereen. Kylmyys ympäröi mut. Hetkessä mä totun meren lämpötilaan. Mä uin suolaisessa merivedessä. Kun mä nousen vedestä, niin ilma on kylmempi kuin aikasemmin ja meri tuntuu lämpimämmältä. Mä uin lisää. Meen vähän syvemmälle. Enni ja Adelina on vielä kauempana rannasta kuin mä. Oon yksin, kun mun kaksi kaveria kulkee kohti vieläkin syvempää aallokkoa.

En tiiä kauanko oon ollut meressä, mutta mulla on koko ajan kylmempi. Mä rupeen tärisemään – kirjaimellisesti. Mun on pakko päästä pois täältä vedestä. Mun on pakko päästä lämpimään. Mun on pakko.

"Hei mä meen jo rantaan!" huudan, mut en tiiä kuuleeko mun kavereista kumpikaan. Ne on kaukana ja musta tuntuu et mun ääni ei kuulu kunnolla. Mun koko kroppa tärisee. Hampaat kalisee, eikä mun sanoista varmaan ees saa selvää. Mä lähden kohti rantaa. Kuljen niin pitkään vedessä kuin mahdollista.

Tuun niin lähelle rantaa, et kuljen käsipohjaa. Ja sit mun koko kroppa on pohjassa. Mä nousen vedestä. Kylmyys iskee entistä jäisempänä. Tuntuu siltä kuin olis pakkasta. Ihan kuin tuhansia jääpaloja iskettäis mua kohti. Juoksen. Otan rannassa olevan hupparin nopeesti käsiin ja laitan mun kädet hihoihin. En pysty pukemaan sitä paremmin. Juoksen niin kovaa kun mä pystyn. Mua pelottaa. Mua ihan oikeasti pelottaa Ei kai mulla mee taju? En kai mä pyörry? Ei kai mun sydän pysähdy? Ei kai mun kroppa petä? En kai mä kuole? Mä pelkään et mä kaadun hiekkadyynin rinteessä, ku oon menossa mun isovanhempien luo. Ne istuu lämpimissä vaatteissaan hiekkakasauman huipulla. Mä pääsen sinne. Niin nopeesti kun saan, lysähdän voimattomana maahan ja vedän pyyhkeen mun päälle. Tärinä ei lopu. Mut mulla on vähän lämpimämpi, ku oon hetken maannut viltin päällä pyyhe mun ympärillä. Mä tärisen monta tuntia.

Puuroa ja mansikoita aamupalaks. Makaronilaatikkoa ja ketsuppia lounaaks. Kasvis-kinkkupiirakkaa ja salaattia päivälliseks. Vaan kolme ateriaa tänään. Jes. Hyvä. Mä oon onnistuja.