Matkustetaan perheen kanssa Tallinnaan. Yövytään Viru-hotellissa, ihan Tallinnan keskustassa, lähellä vanhaa kaupunkia. Kesälomaa on enää vähän jäljellä. Mulla on muutama päivä lomaa treeneistä. Meen kiertelemään hotellin yhteydessä olevaan Viru-keskukseen. Käyn muutamissa kaupoissa, katselen vaatteita, menen ylempään kerrokseen, sitten taas takaisin alas. En osta mitään. Mun vanhemmat soittaa ja pyytää, että tulen hotellin alakertaan. Kävelen sinne ja lähdetään takaisin kauppakeskuksen puolelle. Me mennään käymään Rimi-nimisessä ruokakaupassa, joka siljaitsee ihan alimmassa kerroksessa. Haetaan kaupasta ruokaa. Mä tuijottelen tiskiä, jossa on valmiita annoksia ruokaa. Mun pitää valita niistä joku. Ne on punnittu ja hinnoiteltu valmiiksi. Mä pähkäilen jonkinlaisen pastaruoan ja riisiannoksen välillä. Yritän etsiä kaikista pienintä annosta. Sitten huomaan viereisessä tiskissä vielä lisää valmiita ruokia. Mä tsekkaan ne. Näyttää pieniltä, se on hyvä. Päädyn miniperunoihin ja jonkinlaiseen ruskeaan kastikkeeseen. Annos on pienin mahdollinen, jonka löydän. Sen lisäksi otan kirsikkatomaatteja. Hotellihuoneessa saan mahdutettua ruokani tosi pienelle kertakäyttölautaselle. Mä oon tyytyväinen. Tosi tyytyväinen.
Seuraavana päivänä mennään kiertoajelulle. Ollaan ostettu liput, jolla voidaan vuorokauden aikana kulkea muutamilla kiertoajelubusseilla niin paljon kuin halutaan.
Istutaan koko perhe kaksikerroksisen bussin yläkerrassa, ihan takana. Katto on avattu ja tuuli lyö viileänä päin naamaa. Se tulee suoraan mun kasvoja päin, tosi kovaa, ja musta tuntuu, etten saa happea kunnolla. Yritän hengittää normaalisti, mutta musta tuntuu, että ilmaa tulee liian paljon mun suuhun ja nenään. Ihan kuin tuuli yrittäisi tukehduttaa mut. Se tuntuu ihan kamalalta. Yritän haukkoa happea. Mä pelkään. Mua ahdistaa. Mitä jos en saa tarpeeksi happea? Tuntuu ihan siltä, etten sais hengitettyä. En sano mitään. Mä vaan yritän olla normaalisti. Mä yritän vaan ottaa ilmaa tavallisesti ja välillä pitää suuta visusti, kun tuntuu, että tuuli tuo ihan liikaa ilmaa kerralla. Mä en onneksi pyörryn. Mä en menetä mun tajua. Mä oon ihan okei. Oon ihan okei.
Seuraavassa bussissa istun mun äidin kanssa yläkerrassa etupenkeillä. Luojan kiitos, tällä kertaa pään päällä on katto. Nyt saan hengitettyä tavallisesti. Laitan bussin kuulokkeet korville ja alan kuuntelemaan selostusta, jossa kerrotaan kierroksen aikana paljon erilaisia asioita paikoista, joiden ohi me kuljetaan. Mä kuuntelen ja katselen maisemia suoraan edessä olevasta suuresta ikkunasta. Näkyy paljon puita ja erilaisia rakennuksia. Bussi kulkee myös vanhan satama-alueen ohi ja menee Rocca al mare -kauppakeskuksen vierestä. Jossain vaiheessa matkaa mua alkaa väsyttää ihan kauheasti. Olo tuntuu tosi uupuneelta ja voimattomalta. Ihan huomaamatta, mä yhtäkkiä nukahdan. Kun herään, bussi on jo ihan muualla. Äiti katsoo mua. Se on huomannut, että mä nukuin.
"Mua vaan vähän väsytti ja tää selostus tuntu niin pitkästyttävältä, että nukahdin."
Kävelen rähjäisten puiden reunustamaa polkua pitkin yhä pidemmälle metsään.
YOU ARE READING
Hauras henkäys
Non-Fiction"Ja niin mä oon hukkumaisillani mustaan, synkkään mereen, eikä kukaan kuule mun avunhuutoa - en edes mä itse." Tarina minusta. Kaunistelematon ja karu totuus anoreksiasta. Oon iso. Tukeva. Läski. En halua olla tällainen. Kutosluokan talvi. Mulla on...
