Herään aamulla aikaisin, sellaiseen aikaan, että kaikki muut ovat vielä nukkumassa. Kävelen portaat varovasti alakertaan ja menen suoraan keittiöön. Valitsen kaapista pienen, ehkä noin parin desin kupin. Kaadan siihen rasvatonta jogurttia, jossa on 40 kaloria sadassa grammassa. Tää on sopivan kevyt aamupala, mitään muuta en syö. Tällä pärjää vaikka miten pitkälle.
Kun olen pukenut vaatteet päälleni ja ottanut mukaan kännykän, bussikortin, rahaa ja rannekkeen, lähden kohti Linnanmäkeä. Kävelen bussipysäkille, pääsen nopeasti kyytiin ja matkustan Ruoholahteen. Sen kohdalla hyppään ulos kyydistä ja kävelen 7-ratikan pysäkille, joka ollaan kavereiden kanssa sovittu tapaamispaikaksi.
Kaikki on ostanut lipun huvipuistoon jo valmiiksi, joten voidaan Linnanmäellä kävellä suoraan porteista läpi. Lähdetään yhdessä kiertämään laitteita yksi toisen jälkeen, osassa käydään moneen otteeseen. Päivä on lämmin ja aurinko paistaa lähes pilvettömältä taivaalta. Aika kuluu nopeasti eteenpäin ja kohta on syömisen paikka – siis kaikkien muiden mielestä.
"Mä haluun makkaraperunoita", kuulen jonkun sanovan.
"Mä myös", toinen vastaa.
"Joo se varmaan käy kaikille", kolmas toteaa.
En voi keskittyä siihen kuka puhuu milloinkin. Kuulen vain nuo kamalat sanat ja tunnen kuinka ahdistus nousee yhä korkeammalle. En mä sellasta paskaa syö. Ei, en todellakaan. Ei haluu. En voi. En pysty. En suostu.
"Mä en haluu", sanon hiljaa.
Kaikki kääntyvät katsomaan mua. Kukaan ei tiiä mitä sanoa.
"Haen ite muualta jotain syötävää ja tuun sitten takaisin, okei?" lisään.
Muut toteaa sen olevan okei. Niin mä lähden etsimään itselleni mahdollisimman vähäistä syötävää, joka on tarpeeksi kevyt ja terveellinen.
YOU ARE READING
Hauras henkäys
Non-Fiction"Ja niin mä oon hukkumaisillani mustaan, synkkään mereen, eikä kukaan kuule mun avunhuutoa - en edes mä itse." Tarina minusta. Kaunistelematon ja karu totuus anoreksiasta. Oon iso. Tukeva. Läski. En halua olla tällainen. Kutosluokan talvi. Mulla on...
