Hauras henkäys

10.

Istun autossa. Maisemat vilisee mun ohitse ikkunan takana. Mä menossa mun perheen kanssa pikkuserkkujen luokse Ouluun. Ollaan ajettu monta tuntia ja muut päättää, että nyt me pysähdytään vastaan tulevalle huoltoasemalle. Ne haluu et käydään syömässä. Pienen aseman valikoima on kaikkea muuta kun hyvä. Mietin mitä mä otan. Mietin, mikä ois terveellisin, vähäkalorisin. Mikä surkeista vaihtoehdoista ois paras, vähiten lihottava? Katon täytettyjä leipiä. Valitsen ruisleivän, jonka välissä on salattia, tomaattia, suolakurkkua, kananmuna, kinkkusiivu ja jotain kastiketta. Muut haluaa pizzaa. Hyi kamala. On mun ateria sentään vähän parempi. Mennään ulos syömään. Otan kananmunan ja suolakurkut pois leivän välistä. Mä vihaan niitä. En oo ikinä tykännykään, joten ei muut kauheesti ihmettele, kun heittelen aineksia pois leivän välistä. Syön sitten leipääni ja katon samalla kuinka muut syö rasvasta, lihottavaa, ällöä pizzaa. Ainaki tää on paljon terveellisempää kun toi ihraa tuottava lätty.

Tullaan perille määränpäähän. Mun pikkuserkkujen äiti on tehnyt pastasalaattia. Ei ei ei. Ahdistus iskee. Miks miks miks taas ruokaa? Taas tilanne, jossa pitäis syödä. En haluu. Eieieiei. Kaikki istuu pöytään ja tiiän, että munkin on pakko. Muuten seurais liuta kysymyksiä, ihmetteleviä katseita. Otan salaattia mun eteen asetetulle lautaselle ja syön sitä hieman vastahakoisesti samalla jutellen muiden kanssa muka iloisesti – ihan kuin kaikki ois ihan täydellisesti. Sisällä mun päässä mä kuitenkin huudan raivosta.

Nousen aikaisin aamulla. Teen mun kesätreenin. Siihen kuuluu lenkki, lihaksia, venyttelemistä ja vanteen käsittelyä. Mun pikkuserkut vaan istuu ja tuijottaa telkkaria. Ne ei nosta takapuoltaan siitä sohvalta kuin ainoastaan silloin kun ne hakee jotain epäterveellistä syötävää kaapista. Mitä milloinkin löytyy. Välillä niillä on iso sipsikulho ja välillä ne mässää karkkia tai syö keksejä. Mä en tajua. Toi on ällötttävää. Mua kuvottaa. Miks ne ei tajua, että ne lihoo löllöiks, jos ne ei kohta tee tolle asialle jotain?

Suurimman osan ajasta mun pikkuserkuilla mä treenaan ja katson Vampyyripäiväkirjoja. Sitten syön muutaman kerran päivässä. Yritän pitää syömiskerrat ja kalorit minimissä. Neljä ateriaa päivässä on maksimimäärä, jonka mä sallin. Mun iskä tekee ruoat siellä yksin tai yhessä muiden kanssa. Mä aina vaan toivon parasta – toivon, ettei pöytä oo täynnä kaloripommeja.

Mulla on nälkä. On menny monta tuntia siitä, kun oon viimeks syönyt. Katon vähän väliä kelloa. Toivoen, että kohta kello olis sen verran, että olis tarjolla ruokaa. En mä yksin mee vapaaehtoisesti ottamaan mitään ylimäärästä. Enhän mä nyt vielä voi ees syödä, kun just muutama tunti sitten söin. Vai voinko? Ehdottomasti en. En syö kun aamupalan ja sitten ne yhteiset ateriat joita on. Niihin sisältyy lounas ja päivällinen, joiden lisäksi välillä joku iltapala tai välipala. Mun maha kurnii nälästä ja toivon, ettei muut kuule sitä. Näen iskän kokkailevan keittiössä. Mä rukoilen ruoan olevan valmista nopeasti. Mä haistan tuoreen leivän. Mun nälkä vaan kasvaa. Mä haluun ruokaa. Nousen ylös sohvan reunalta, jossa oon istunut ja suuntaan keittiöön. Iskä paistaa pannulla naan leipää. Nam. Miten paljon mun tekiskään mieli maistaa jo, vaikka vielä ei oo ruoka pöydässä. Saanko mä? Jos mä tän kerran saisin. Kyllä mä voin. Pyydän iskältä palan lämmintä, vastapaistettua leipää ja haukkaan ison palan.