Mun isoisän veli tulee käymään pikkuserkkujen talolla. Se jakaa kaikille mun pikkuserkuille ja mun veljelle Geisha-suklaapatukan. Sitten se ojentaa yhden mulle. Esitä normaalia. Hymyile ja kiitä. Ota se, mutta älä syö. Mä pakotan itseni käyttäytymään niin, ettei kukaan ala kyselemään typeriä kysymyksiä. Siispä mä tartun vaaleanpunaiseen pieneen suklaapatukkaan. Suklaapatukkaan, joka joskus kuului mun lempiherkkuihini. Pidän kädessäni suklaata, jota ennen söin paljon, todella paljon. Ihan liikaa. Nyt asiat on toisin. Nyt mä oon parempi. Mulla on kontrolli. Mulla on taito kieltäytyä. En enää ikinä halua olla sellainen mässäilijä, joka joskus olin. Sanon kiitokset suklaasta ja tungen sen mun pieneen käsilaukkuun, jossa se saa luvan pysyä syömättömänä.
Nousen kahdeksan aikoihin ylös. Kävelen alakertaan rauhallisin askelin. Kukaan muu ei oo vielä valveilla. Luojan kiitos. Saanpahan syödä aamupalan rauhassa. Kukaan ei ole valittamassa siitä, mitä suuhuni laitan. Astelen keittiöön ja avaan jääkaapin. Löydän mun oman sokeroimattoman mansikkajogurttipurkkin. Oon kirjoittanut siihen mun nimen moneen kertaan, ettei kukaan vaan vahingossa söis sitä ja etten joutuis syömään jotain muuta aamupalaksi.
Syön pienen jogurttipurkin tyhjäksi heitän sen roskikseen ja lähden keittiöstä ennen kun kukaan kerkeää sanoa mulle mitään muka liian vähäisestä syömisestä. Puen päälleni topin ja farkkushortsit. Harjaan mun hiukset ja laitan perusmeikin kasvoille. Oon sopinut mun kanssa melkein saman ikäsen pikkuserkun Mallan kanssa, että mennään shoppailemaan tänään Oulun keskustaan. Kun se vihdoin nousee ja on laittautunut, me lähetään kohti bussipysäkkiä.
"Mulla on nälkä", Malla sanoo, kun ollaan hetki kierrelty kaupungin kestustassa olevissa kaupoissa. "Mennään tohon Mäkkäriin", Malla osoittaa sen vieressä olevaa rakennusta, jonka oven yläpuolella on McDonalds-teksti.
Hyi helvetti. Miks se tonne haluaa? Mähän en syö yhtään mitään tuolla. Ajatuskin koko paikasta ja siellä olevasta roskaruoasta saa mut kuvainnollisesti yökkimään. En kuitenkaan sano mitään. Mä vaan seuraan mun pikkuserkkua. Seison sen vieressä ja kuljen jonon mukana. Kun me ollaan kassan kohdalla, annan sen tilata ja oon ite hiljaa. Sanon, ettei mulla oo vielä ees nälkä. Ehkä mulla oikeesti onkin, mutta tohon kuvottavaan rasvaruokaan mähän en sormellanikaan koske. Kävellään portaat ylös ja istutaan kahden pöytään. Koko paikka haisee uppopaistetulta. Rasvalta. Epäterveelliseltä. Lihottavalta. Mä haistan öljyssä uineet ranskalaiset. Rasvassa käristetyt ihrapihvit. Vehnämömmö sämpylät. Mua oksettaa se haju. Mä yritän olla näyttämättä sitä. Mallan tunkiessa suuhunsa sitä läskiruokaa nauttien, mä yritän pitää ilmeeni neutraalina. Mä yritän pitää jonkinlaista keskustelua yllä, ettei tulis pitkää hiljaisuutta ja tilanne menis ihan liian kiusalliseks. Yritän välttyä kaikilta ruokakysymyksiltä.
YOU ARE READING
Hauras henkäys
Non-Fiction"Ja niin mä oon hukkumaisillani mustaan, synkkään mereen, eikä kukaan kuule mun avunhuutoa - en edes mä itse." Tarina minusta. Kaunistelematon ja karu totuus anoreksiasta. Oon iso. Tukeva. Läski. En halua olla tällainen. Kutosluokan talvi. Mulla on...
