Hauras henkäys

13.

Oon tehnyt kesätreeniä ahkerasti ja kehittynyt, kai? Mutta mua jännittää, kun tavalliset treenit alkaa kesän omatoimisen treenaamisen jälkeen. Kello on kahdeksan ja mä oon matkalla päivän ekoihin treeneihin. Ne kestää yheksästä kahteentoista. Sitten on tauko ja mun pitäis syödä siinä välissä. Kahelta alkaa toiset treenit ja ne kestää viiteen asti.

Lihaksia. Lihaksia. Lihaksia. Pitää pysyä lankussa koko aika, en saa luovuttaa. Jaksan tehä nää selkälihakset hyvin. Vatsalihaksissa on pakko pysyä tahdissa. Treenihalli on ku aavikko suorassa auringon paisteessa. Oon ihan hikinen.

"Nyt kuperkeikka ja siitä suoraan etutasapaino", kuuluu valmentajan ääni.

Mutta eihän me ees olla avattu jalkoja? Ei me olla venytelty nyt yhtään. Ei mun jalka varmasti nouse spagaattilinjaan. Kaikki ihan varmasti nauraa mulle ja valkkuki ajattelee, että kuinka paska toi voi oikein olla.

"Mun tasapaino on varmaan surkee, ku ei me ees avattu paikkoja", mutisen, mutta valmentaja kuulee mut.

"Täällä on tosi kuuma ja ollaan kuitenki lämpätty, kyllä se jalka nousee."

Okei. Mä toivon, että mä en näytä ihan surkeelta. Kun mun vuoro tulee, yritän kaikkeni ja mä jotenkin ihmeellisesti onnistun tekemään kuperkeikan, josta nousen ketterästi ylös ja saan mun jalan lähelle nenää. Hymyilen itsekseni.

"Noni, kato nyt! Mähän sanoin, että osaat kyllä", valmentaja kommentoi, eikä hymy mun kasvoilla katoa.

Mä seison keittiössä ja mietin, että mitä mä nyt syön. Mun täytyy syödä jotain ennen toisia treenejä, että mä jaksan. Mutta ei yhtään enempää, kun se mitä on pakko. Otan pienen lautasen ja kokoon siihen annoksen, jonka näen ajatuksissani. Perunamuussia, muutama kotona tehty lihapulla, ketsuppia, salaattia ja yks Real-leipä, jonka halkaisen kahteen palaan. Siihen laitan vain vähän margariinia päälle. Tällä mä jaksan toiset kolmen tunnin treenit. Seuraavan kerran syön sitten vasta monen tunnin päästä, kun oon tullu treeneistä kotiin.

Kävelen synkässä metsässä yhä syvemmälle.