Hauras henkäys

22.

Käyn päänsisäistä taistelua sen välillä, että otanko yhden vaiko kaksi karjalanpiirakkaa pienestä kahvilasta. Myyjä tuijottaa mua, kun pähkäilen asiaa. Onko helvetti pakko tuijottaa? Päädyn yhteen. Kaksi on aivan liikaa. Maksan lounaani ja menen ulos istumaan. Pienin haukuin tuhoan karjalanpiirakan verran kaloreita. Mielessä taputan itseäni selkään. Hyvä Alisa, sä valitsit niin paljon paremmin kuin kaikki muut. Tallustan takaisin ystävieni luokse lounaan jälkeen. Siellä he odottavat läskisten makkaraperunoidensa kanssa iloisina.

"Mitä sä söit?" multa kysytään heti.

Olisihan se pitänyt arvata.

"Karjalanpiirakkaa", mumisen.

Mua tuijotetaan ja se tuijotus on polttavaa.

"Vaan?"

Antakaa mun nyt jumalauta olla rauhassa. Ei ystävien pitäisi kuulustella kaikesta.

"Joo joo, ei mulla ollut kova nälkä", vastaan välittömästi.

Luulen jo, että ruokakeskustelu on ohi, mutta sitten mua piikitetään jälleen.

"Pystyisitkö ottamaan yhden ranskalaisen?"

Mitä vittua nyt oikeesti?

"En halua" vastaan melkeimpä tylysti.

"Niin, mutta pystyisitkö sä vaikket haluaisi?"

"Mä en vaan halua."

En myöskään pysty. Mutta sitähän mä en myönnä.

Turhaudun ja lähden vihaisesti kävelemään poispäin.

Kehrän jono hupenee ja kohta mä jo istunkin omassa vaunussani. Laitan turvavyön tiukasti kiinni. Laite lähtee pyörimään päätähuimaavaa vauhtia, joka tuntuu mukavalta. Olo tuntuu tosi vapaalta, painottomalta. Ensin se pyörii vaakatasossa, kohta se pyörii jo kallellaan ja sitten mennään ylösalaisin. En tiedä monettako kierrosta mä olen jo pää alaspäin, mutta mua alkaa heikottaa, pahasti. Päässä heittää. Tuntuu, että kohta mä lennän. Tipun. Hajoan. Kokonaan katoan. Ihan kuin heittelehtisin vaunussa hallitsemattomasti. Pelkään, että turvasysteemit pettää. Yritän pitää käsillä reunoista kiinni kaikilla voimillani. Helvetti. En halua kuolla. En mä vittu voi kuolla. Silmissä pimenee. Kaikki muuttuu hetkessä mustaksi.