Cardiff

Alkunäytös

Alkunäytös

Frank Longbottomilla oli päänsärky – yksi niistä rasittavista päänsäryistä, jotka alkoivat alhaalta kallonpohjasta ja levisivät pään sivuja pitkin ohimoille puristavana vanteena, kuin joku olisi yrittänyt kutistaa hänen päänsä numeroa pienemmäksi joka puolelta tasaisesti puristamalla. Hän oli jo ottanut enemmän kuin suositellun annoksen särkylääkettä, mutta se oli ollut suurin piirtein yhtä hyödyllistä kuin valloilleen päässeen padon tukkiminen nenäliinalla. Syynkin hän tiesi: hänellä oli stressiä, eikä stressipäänsärkyyn auttanut koskaan mikään muu kuin täydellinen rentoutuminen.

Paha vain, että rentoutuminen ei ollut tällä haavaa kovin helppoa, Frank ajatteli synkästi harppoessaan sisälle sairaalan ensiapupolille. Cardiffin poliisin henkirikososaston esimiehenä toimiminen oli parhainakin päivänä rasittavaa – ruumiita oli aina liikaa, rahaa ei koskaan tarpeeksi ja usein hänestä tuntui epäilyttävästi siltä, että hänellä oli johdettavanaan joukko lastentarhasta karanneita pikkulapsia, ei suinkaan päteviä ja viimeisen päälle koulutettuja rikosetsiviä. Ja sitten oli tietysti kerma kakun päällä: kun joku hänen alaisistaan tuli ammutuksi työtehtävissä, hän oli se, joka tuli hälytetyksi sairaalaan keskellä yötä.

"Etsin Red Stronia. Hänet tuotiin tänne ampumahaavan takia vähän aikaa sitten. Mihin suuntaan minun pitäisi mennä?"

Ensiapupolin vastaanotossa työskentelevä keski-ikäinen hoitaja vilkaisi Frankin suuntaan nyrpeän näköisenä.

"Oletko perhettä vai ystävä?" Nainen näytti siltä, että kumpikin oli hänen mielestään huono vaihtoehto ja kertoisi jotakin negatiivista Frankin luonteenlaadusta.

"Esimies. Cardiffin poliisista."

"Myötätuntoni", hoitaja virkkoi kuivasti.

Frank tunsi päänsärkynsä yltyvän. Red oli ollut sairaalassa ehkä vajaat puoli tuntia, ja oli siis jo onnistunut loukkaamaan työntekijöitä – mihin se mies oikein pyrki, henkilökohtaiseen ennätykseen vai? Jälleen kerran Frank huomasi toivovansa, että Red olisi ollut vähän vähemmän taitava rikosetsivä; silloin hän olisi voinut antaa miehelle potkut ja palkata tilalle jonkun, jolla ei ollut siilin suojakuorta persoonallisuuden paikalla.

"Etsivä Stron on kakkoshuoneessa. Mene käytävää suoraan eteenpäin ja sitten vasemmalle."

"Miten pahasti hänelle kävi?"

"Luoti raapaisi vasenta käsivartta. Alaisesi jää henkiin", hoitaja vastasi kuulostaen siltä, että onnistui vain vaivoin olemaan lisäämättä ääneen, että ikävä kyllä.

Frank kiitti hoitajaa ja lähti etsimään Redin huonetta. Oikeastaan hän ei olisi tarvinnut reittiohjeita – hän kuuli Redin äänen jo kaukaa. Äänistä päätellen mies uhkaili henkisillä ja ruumiillisilla vammoilla työntekijää, joka yritti antaa hänelle kipulääkettä.

"Stron, anna henkilökunnan tehdä työnsä", Frank murahti astuessaan kakkoshuoneen ovesta sisään.

Sängyn laidalla istuva tummatukkainen mies mulkaisi Frankia tavalla, joka olisi aiheuttanut hänelle ennenaikaiset hautajaiset, jos katseella vain olisi voinut tappaa. Hänen edessään seisova nuori, hädin tuskin parikymppinen hoitajatyttö puolestaan näytti äärimmäisen kiitolliselta keskeytyksestä, mumisi tulevansa pian takaisin ja katosi huoneesta liukkaasti kuin olisi tiennyt, että sängyn alle oli piilotettu räjähtämäisillään oleva aikapommi.

Frank huokaisi. "Ihan vain tiedoksi, kaikki täällä inhoavat sinua."

"Tunne on molemminpuolinen", Red mumisi synkästi ja hypähti alas sairaalasängyn laidalta. Frank oli helpottunut huomatessaan, että vasemman olkavarren ympärille kiedottua sidettä lukuun ottamatta mies vaikutti vahingoittumattomalta. Hänen sydämensä oli jättänyt pari lyöntiä välistä, kun Redin työpari oli soittanut keskellä yötä ja ilmoittanut, että Red oli joutunut sairaalaan tultuaan ammutuksi. Huolimatta Redin tietyissä asioissa varsin raivostuttavasta luonteesta Frank itse asiassa piti Redistä – ja sitä paitsi olisi ollut inhottavaa joutua selittämään esimiehille, miksi ihmeessä yksi hänen alaisistaan oli kuollut ammuskelussa sillä aikaa kun hän oli nukkunut kaikessa rauhassa omassa sängyssään.

Frank työnsi kädet taskuihinsa. "Jazz kertoi minulle, mitä tapahtui."

Red vain murahti vastaukseksi ja ryhtyi etsimään takkiaan.

"Tämä on jo toinen kerta parin kuukauden sisällä."

Ei vastausta.

"Työparisi on valmis murhaamaan sinut."

Redin olkapäät nytkähtivät, mutta hän pysyi vaiti.

"Pieni vihje näin ystävien kesken, Red – jos et kerran ole rakastunut häneen, sinun kannattaisi ehkä lakata tulemasta ammutuksi hänen vuokseen."

Red mumisi jotakin vastaukseksi hädin tuskin kuuluvalla äänellä.

"Mitä?"

"Suksi kuuseen, Frank."

**

Säikähtäneennäköinen sairaanhoitaja tuli takaisin, ja Frank päätti pelastaa tyttöparan ilmoittamalla, että kirjoittaisi Redille kuukauden pakollista sairaslomaa, jos mies ei suostuisi ottamaan kiltisti kipulääkettään. Sitten hän jätti hampaitaan kiristelevän Redin kärsimään rauhassa nöyryytystään ja suuntasi ulos odotushuoneeseen. Hän oli hädin tuskin ehtinyt ottaa pari askelta, kun näkyi tulenoranssien hiusten välähdys, ja rikosetsivä Jazz Thomas ilmestyi nurkan takaa. Nainen pysähtyi hänen eteensä ja risti käsivarret rinnalleen.

"No?"

"Hän jää henkiin ja kiukuttelee henkilökunnalle", Frank ilmoitti kuivasti. "Luoti vain raapaisi häntä."

Naisen koko olemus rentoutui Frankin sanojen myötä. Saman tien hänen kasvoilleen kuitenkin kohosi huonosti pidätetty kiukku – aivan kuin hän olisi viimein antanut itselleen luvan olla vihainen nyt kun tiesi Redin olevan kunnossa. Hän käänsi selkänsä Frankille ja puristi kätensä nyrkkiin.

"Mitä ihmettä se ääliö oikein ajatteli?" Jazz kiepsahti jälleen terävästi ympäri, ja hänen vihreät silmänsä salamoivat. "Että hänen täytyy leikkiä jotain ritaria, vai? Tilanne oli täysin hallinnassa. Tämä oli jo toinen kerta, hemmetti – "

"Jos pitäisi veikata? Se ääliö yritti pelastaa sinun henkesi."

"Joo, koska olen äkkiä unohtanut miten väistetään luotia", Jazz kivahti.

"Ehkä sinun pitäisi puhua hänelle – "

"Ai mistä? Siitä miten hän jätti minut ja yrittää nyt tapattaa itsensä minun vuokseni? Joo, siinä vasta olisikin hauska keskustelu."

"Teidän ihmissuhdeongelmanne eivät kuulu minulle", Frank sanoi väsyneesti. Hän tiesi, että se ei ollut ikävä kyllä totta. Red Stronin ja Jazz Thomasin ihmissuhdeongelmat olivat kuuluneet hänelle siitä päivästä lähtien, kun hän oli määrännyt kaksikon toistensa työpareiksi, ja luultavasti se oli täysin hänen oma ongelmansa – hänen olisi pitänyt nähdä, mitä siitä yhteistyöstä vielä seuraisi, tai ainakin hänellä olisi pitänyt olla tarpeeksi selkärankaa ilmoittaa, että työkaverien kanssa seurustelu oli henkirikososastolla ehdottomasti kielletty. Ei sillä, että kaksikko olisi kuunnellut häntä, hän ajatteli väsyneesti. Kummallakin oli ihmeellinen taito unohtaa kaikki säännöt ja ohjeistukset silloin kun se heille parhaiten sopi.

Jazz nyökkäsi jäykästi. "Kyllä, pomo."

Frank huokaisi ja heitti hänelle Redin auton avaimet. "Heitä Stron kotiin ja mene sitten nukkumaan. Nähdään huomenna."

"Vie itse. Hän on sinun alaisesi." Jazz viskasi avaimet takaisin Frankille.

"Hän on sinun työparisi", Frank muistutti.

"Ei ole enää", Jazz mumisi ja kääntyi poispäin niin, että Frank erotti hänen viimeiset sanansa vain vaivoin. "Ei olisi koskaan pitänyt puhua sille idiootille. Koko juttu oli katastrofi alusta lähtien."