Cardiff

Ensimmäinen osa

Noin puolitoista vuotta aiemmin

Rikosetsivä Jassminadara Thomas huomasi miettivänsä jälleen kerran, miksi oli oikein halunnut poliisiksi.

Kyse ei ollut ainakaan rahasta – jos olisi, hän olisi päätynyt tekemään muuta, ja ehkä sitten hänellä olisi ollut rahaa ostaa vaihteeksi uusia alusvaatteita sen sijaan, että päätyi käyttämään vanhoja vielä sittenkin, kun niihin oli tullut reikiä. Kyse ei missään nimessä ollut työajoista – jos olisi, hän olisi valinnut työn, jossa voisi nukkua pitkään, ei työtä, jossa piti herätä aikaisin ja jossa työpäivän päättyminen riippui siitä, sattuiko joku onneton ihminen tappamaan toisen väärään aikaan vai ei. Eikä kyse ollut myöskään työsuhde-eduista, Jazz totesi synkkänä tuijottaessaan kahvikuppiinsa, jonka sisältöä saattoi ehkä etäisesti kutsua kahviksi – jossakin toisessa universumissa ja jonkun sellaisen toimesta, joka ei ollut koskaan nähnyt oikeaa kahvia. Jos hänellä olisi ollut vaihtoehtoja, hän olisi jättänyt kupissa odottavan liejun juomatta. Mutta kuten aina kello kahdeksan aamulla, hän oli kuolemanväsynyt eikä hänellä ollut vaihtoehtoja. Hän tyhjensi kupin kahdella kulauksella ja irvisti.

"Miksi ne haluavat kiduttaa meitä tällä myrkyllä?"

Jazzin työpari Emmeline Vance kääntyi ympäri tuolissaan.

"Ne pelkäävät että jos kahvi maistuu hyvältä, me lakataan selvittämästä murhia ja norkoillaan kaikki päivät kahviautomaatilla."

Kun olisi ollut edes murhia selvitettävänä, Jazz ajatteli synkästi. Siinä oli syy, miksi hän oli halunnut poliisiksi – taistellakseen rikollisia ja maailman pahuutta vastaan. Mutta hän oli ollut töissä Cardiffin murhatutkimuksessa kohta neljä viikkoa, ja ainoa rikollinen, jota vastaan hän oli taistellut oli alkoholi mereen hukkuneiden tai puistonpenkille kohmettuneiden humalaisten puolesta. Hän tiesi kyllä, että oikeita murhia ei tapahtunut joka päivä ja että hän oli uusi tulokas, jonka täytyi todistaa kykynsä – mutta silti, miten paljon etsivänkykyjä muka tarvittiin siihen että totesi uhrin kuolleen puistonpenkille sammumisen seurauksena, kun yöllä oli kymmenen astetta pakkasta, uhrin vierestä löytyi pari tyhjää vodkapulloa ja uhri haisi alkoholille niin kauas, että poliisikoirakin oli vähällä tulla humalaan pelkästä hajusta?

Kärsivällisyyttä. Jazz veti syvään henkeä. Mutta hän ei voinut olla ajattelematta poikaystäväänsä Maxia, joka soitti bändissä – niin kuin Jazzkin oli aikoinaan halunnut tehdä ennen kuin oli saanut omituisen ideansa murhatutkijan urasta – ja joka nukkuisi luultavasti täysin tyytyväisenä puoleenpäivään asti. Jos ei otettu huomioon kroonista rahapulaa Maxin elämä oli helppoa, Jazz ajatteli kateellisena. Hän oli tullut kotiin viime yönä onnellisesti humalassa, laulanut keittiössä välittämättä ollenkaan siitä, että herätti Jazzin, ja kaatunut sitten sänkyyn nukkumaan tyytyväisenä tietäen, että ei ollut mitään tarvetta herätä ennen iltapäivää, jos siltä ei tuntunut. Sellainen minäkin olin ennen, Jazz huokaisi päänsä sisällä. Ja nyt juon pahaa kahvia poliisilaitoksella, missä ei koskaan tapahdu mitään.

Murharyhmän pomo Frank Longbottom pisti kiharaisen päänsä ovesta sisään. "Neidit, meillä on ruumis."

Emmeline Vance kohotti tarkkaan muotoiltuja kulmiaan. "Taasko joku on päättänyt päivänsä puistonpenkille?"

"Ei, vaan jätekeräykseen." Nähdessään heidän epäuskoiset ilmeensä Frank lisäsi: "Joku nainen soitti hysteerisenä. Pubin roskalaatikosta on löytynyt ruumis."

Jazz tunsi väsymyksen kaikkoavan sekunnin murto-osassa. Jätekeräyspiste ei kuulostanut ensimmäiseltä paikalta, jonne joku humalainen meni kuolemaan epähuomiossa. Ei se toki täysin mahdotonta ollut, humalaisten ajatuksenjuoksusta ei koskaan tiennyt – ehkä joku oli kuvitellut siellä olevan lämmintä – mutta ainakin tapauksessa oli potentiaalia. Siksi hän olikin yllättynyt kun Frank sanoi, että tapaus oli heidän.