Cardiff

Kahdeskymmenesensimmäinen osa

Kiitos hurjasti äänistä ja kommenteista! Toivoin, että olisin saanut tämän osan valmiiksi jo viime viikonloppuna, mutta elämä ja päänsärky tuli tielle. Toivottavasti 26-sivuinen osa kelpaa hyvitykseksi! Mietin hetken, pitäisikö tää luku jakaa kahteen osaan, mutta mun mielessä tää oli aina yksi kokonaisuus, joten julkaisen sen yhdessä osassa - jos tuntuu liian pitkältä, voit toki itse lukea useammassa osassa ;) Mitä mieltä olette tästä osasta? - S

**

We were strangers, starting out on a journey
Never dreaming, what we'd have to go through
Now here we are, I'm suddenly standing
At the beginning with you

(Anastasia: At the Beginning)

Ensimmäinen asia, jonka Jazz tiedosti, oli päänsärky. Tai itse asiassa päänsärky oli liian lievä sana – pikemminkin hänen päätään jyskytti kuin se olisi ollut posliinikauppa, jonka läpi lauma hurjistuneita elefantteja mellasti, vahingosta ja sirpaleista viis. Hänellä oli huono olo tavalla, jonka hän yhdisti yliopistoon ja Chardiin ja olutlasin kokoiseen gin & toniciin, jossa oli ollut tonicia vain puoli senttiä koristeena ja jonka jälkeen hän oli oksentanut koko seuraavan päivän. Liikkuminen sattui. Silmien avaaminen sattui. Pahus, pelkkä ajatus silmien avaamisesta sattui. Mitä ihmettä hän oli oikein juonut edellisenä iltana?

Pienen hetken Jazz vain makasi paikallaan lamaantuneena pystymättä keskittymään mihinkään muuhun kuin kipuun. Vähitellen hänen mielensä alkoi kuitenkin tiedostaa myös muita asioita – kylmyyden ja epämääräisen multaisen hajun, kuin hän olisi ollut vesivahingosta kärsineessä kellarissa, ja sitten sen, että oman sänkynsä sijasta hän makasi jollakin kovalla ja kylmällä alustalla. Paniikki alkoi ujuttaa pitkiä lonkeroitaan hänen mielensä perukoille. Missä hän oli? Mitä hän oli tehnyt edellisenä iltana? Miksi hän ei muistanut?

Kivusta välittämättä hän pakotti silmänsä auki. Hän oli jonkinlaisessa kellarissa. Se oli suuri ja kiviseinäinen ja ikkunaton, ainoa valonlähde oli liian kirkas lamppu suoraan hänen päänsä yläpuolella. Kattoa kannattelivat paksut kivipilarit ja vastapäiseltä seinältä lähti jyrkät portaat yläkertaan. Kellari oli tyhjä lukuun ottamatta isoa pöytää aivan tilan keskellä. Sen vieressä oli useita ämpäreitä ja pesuaineita. Jazz vilkaisi alaspäin, tajusi makaavansa likaisella betonilattialla. Hän pakotti kivun ja pahoinvoinnin taka-alalle ja nousi hitaasti istumaan. Kun hän yritti ponnistaa ylös, hän tunsi äkkiä terävän nykäisyn ranteessaan ja valahti takaisin lattialle.

Hänen toinen ranteensa oli kahlittu käsiraudoilla seinässä olevaan koukkuun.

Jazzin sydän alkoi hakata, ja saman tien hän muisti. Muisti Pickeringin ja kuolinsyyntutkijan viraston ja Underwoodin makaamassa ruumiinavauspöydällä, muisti pistoksen niskassaan ja sitten puhtaan pakokauhun, ja sitten... ei mitään.

Pickering! Jazzin katse poukkoili ympäri kellaria, mutta miestä ei näkynyt missään. Se ei kuitenkaan saanut häntä rentoutumaan vähääkään. Päinvastoin, hänen pulssinsa kiihtyi kaiken aikaa kuin hän olisi juossut maratonia ja taistellut saadakseen henkeä. Pickering oli ruumiinosia postissa lähettelevä ahdistelija. Pickering oli se, joka oli tappanut ja silponut ne kaikki miehet. Pickering oli tuonut hänet tänne, kahlinnut hänet ranteesta kiinni seinään, eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä missä hän oli, tai kuinka kauan hän oli ollut siellä. Hänen hengityksensä kulki kiivaana, kädet alkoivat täristä.

Rauhoitu, Jazz komensi itseään terävästi, rauhoitu, hemmetti! Nyt ei ole aikaa mennä paniikkiin! Hän kaivoi kynnet kämmeniinsä niin että sattui, keskittyi sitten hengittämään hitaasti syvään ja ulos, kunnes tunsi pahimman paniikin helpottavan ja pulssinsa hidastuvan - ei nyt normaaliksi, mutta kuitenkin sen verran, että hänestä ei enää tuntunut siltä, että sydän räjähtäisi ulos hänen rinnastaan sekuntina minä hyvänsä.