Cardiff

Kolmaskymmeneskahdeksas osa

Long time, no see! Toivottavasti jaksatte vielä lukea piiitkästä tauosta huolimatta. Elämä ei ole juuri nyt kirjoittamisen kannalta ihan optimaalisinta - dedikset painaa päälle ja pitäisi kirjoittaa tieteellisiä artikkeleja, ja ikävä kyllä oon niitä kirjoittajia, joiden pitää viettää aikaa tekstin kanssa pään sisällä, ennen kuin mitään saa laitettua paperille. Eli on vaikea kirjoittaa samaan aikaan artikkeleja ja fiktiota, koska päässä on yleensä tilaa vaan toiselle. Koetan kuitenkin skarpata, että keksisin jonkun menetelmän, jolla pystyn edistämään edes semi-tehokkaasti samaan aikaan molempia.

Tämä uusin osa on taas sieltä pidemmästä päästä, 32 sivua (auts - opettakaa mut tiivistämään). Harkitsin pätkäiseväni kahteen, mutta halusin saada storylinen kerralla pakettiin, joten lukekaahan useammassa pätkässä, jos on tarve :) Olen itse asiassa aika ylpeä tästä osasta. Voi olla, että tämä on niitä chaptereita, jotka innostaa enemmän kirjoittajaa kuin lukijaa, mutta toivottavasti tykkäätte siitä huolimatta! - S

**

And I said baby, isn't it crazy

that we are born only to die?

- Kina Grannis & Imaginary Future: I Will Spend My Whole Life Loving You

**

Jazz nojasi päätään auton ikkunaan ja toivoi, että Remus Lupin ei aikonut murhata häntä.

Remus ei vaikuttanut siltä kuin olisi aikonut murhata hänet, Jazz ajatteli. Poika ei hieronut kämmeniään yhteen tai hapuillut asetta takkinsa taskusta tai tuijottanut häntä maaninen kiilto silmissään kuin olisi jo nähnyt mielessään hänen elottoman, verisen ruumiinsa. Päinvastoin, Remus puristi auton rattia sen näköisenä, että olisi halunnut olla missä tahansa muualla. Jos hän olisi ollut oikeasti aikeissa murhata Jazzin, ei kai hän silloin olisi vaikuttanut siltä, että tunsi olonsa noin... noin epämukavaksi?

Paitsi tietenkin, jos hän tunsi olonsa epämukavaksi juuri sen vuoksi, että tiesi, että joutuisi tappamaan Jazzin, Jazz tajusi sitten. Ehkä Remus Lupin oli yksi niistä murhaajista, jotka tunsivat suurta syyllisyyttä murhaamisesta ja anoivat itku kurkussa anteeksiantoa paloitellessaan viimeisimmän uhrinsa ruumista. Ehkä hänellä oli jotakin omituisia periaatteita tappamisen suhteen, kuten että naisten tappaminen oli yleisesti ottaen okei, mutta oranssitukkaisten naisten tappaminen aiheutti hänelle ahdistusta ja tunnontuskia.

Jossakin mielensä perukoilla Jazz tiesi, että hänen olisi luultavasti pitänyt olla huolestuneempi siitä nimenomaisesta mahdollisuudesta. Hänellä ei vain ollut tarpeeksi energiaa. Joka paikkaa särki, ja hän epäili vahvasti, että jos Remus Lupin todella yrittäisi tappaa hänet, ei hän pystyisi estämään poikaa. Joten miksi murehtia?

Ja sitten oli vielä Cinnamonin ääni hänen päänsä sisällä, joka sanoi, että hänellä ei ollut mitään aihetta huoleen: Remus ei koskaan satuttaisi ketään, ei tahallaan.

Jazz kurtisti kulmiaan.

"Kauanko sinulla on ollut tuo flunssa?" Remus kysyi tasaisella äänellä, kun auto pysähtyi liikennevaloihin. Hän vilkaisi Jazzia syrjäsilmällä.

"Pari päivää." Jazz kääntyi katsomaan ulos ikkunasta. He olivat jo lähellä hänen asuntoaan. Jos Remus aikoi murhata hänet, poika oli ilmeisesti suunnitellut tekevänsä sen hänen takapihallaan.

"Onko muita oireita kuin yskä? Kuumetta? Päänsärkyä?"

Jazz nyökkäsi väsyneesti: kyllä ja kyllä.

"Entä hengenahdistusta? Muita epätavallisia oireita?"

Lasketaanko kuolleiden kanssa puhuminen, Jazzin teki mieli sanoa. Sen sijaan hän sanoi vain: