Cardiff

Yhdestoista osa

Ihmiskunnassa oli jotain pahemman kerran vialla, Jazz totesi kävellessään puiston poikki matkamuki kädessä. Oli kaunis aamu – auringon kalpea valo siivilöityi paljaiden puidenoksien välistä, kaste kimalteli nurmikolla ja joen pinnalla leijui usvaa muistona kylmästä yöstä. Aamu suorastaan huusi kahvinjuontia puistonpenkillä, tai hidasta kävelyä töihin auringonpaisteesta nauttien – mitä tahansa huoletonta ja surutonta ja kaukana ankeasta todellisuudesta.

Sen sijaan puistoon oli kokoontunut sivustakatsojien lauma seuraamaan, kuinka poliisi etsi joesta ruumista.

Jazz mulkaisi väkijoukkoa pujahtaessaan keltaisen eristysnauhan ali joen rantaan. Suurin osa sivustakatsojista ei edes viitsinyt teeskennellä murheellista, vaan sen sijaan väkijoukko kuohui ja kuhisi kuin olisivat odottaneet pääsyä uuteen sensaationäytelmään, jonka pääosanesittäjät astuisivat lavalle hetkenä minä hyvänsä. Eikö kenenkään tarvinnut enää nykyään mennä töihin? Vai oliko murhatutkimuksen katsomisesta tullut hyväksyttävä syy myöhästyä työpaikalta?

"Yksi baskeripäinen nainen kuvaa videota tuolla", Jazz ilmoitti näyttäessään virkamerkkiään aluetta vartioivalle konstaapelille.

"Haaskalinnut", konstaapeli huokaisi ja viittoili kädellä työkaverilleen, joka otti kasvoilleen tuiman ilmeen ja lähti hakemaan naiselta kameraa pois. "Elämä oli paljon helpompaa ennen kamerapuhelimia. Silloin tarvitsi huolehtia vain toimittajista, nyt jokainen kuvittelee olevansa oman elämästä Lois Lane. Seuraavaksi ne ottaa varmaan käyttöön lennokit."

Jazz hymisi myötätuntoisesti. "Kauanko sukeltajat on olleet töissä?"

"Puolisen tuntia. Vielä ei ole löytynyt mitään."

Jazz ei ollut yllättynyt. Jos joku olisi heittänyt Josephine Kellerin ruumiin jokeen viikko sitten, se olisi luultavasti noussut jo takaisin pintaan tai ajelehtinut virtauksen mukana merelle.

Hän jätti konstaapelit pitämään uteliasta väkijoukkoa loitolla ja harppoi nurmikon poikki rantaan, missä Brianna Fleming asteli edestakaisin puhelin kädessä ja antoi kaikesta päätellen ohjeita sukeltajille. Yksi sukeltajista oli veneessä keskellä jokea vetämässä varusteita ylleen, toinen kohosi parhaillaan pintaan ja teki käsimerkin, jonka merkityksen Jazz ymmärsi ilman käännöstäkin: Taaskaan ei löytynyt mitään. Brianna Flemingin kasvoilla häivähti helpotus.

Jazz kääntyi silmäilemään poliisinauhan takana odottavaa ihmislaumaa, yritti paikantaa Kellerin vanhemmat joukosta. He olivat taatusti paikalla jossakin ja toivoivat sydämensä pohjasta, että sukeltajien etsintä ei tuottaisi tulosta. Se saattaisi muuttua vielä, Jazz tiesi – siinä vaiheessa kun ei olisi enää toivoa löytää tyttöä elosta, kun he olisivat hyväksyneet sen tosiasian, että uutiset tulisivat joka tapauksessa olemaan huonoja. Silloin mitkä tahansa uutiset olivat parempia kuin tietämättömyys.

Mutta Keller ei ollut kuollut vielä, Jazz muistutti itselleen. Red oli vuorenvarma siitä, ja hän puolestaan uskoi Rediin sataprosenttisesti.

"Mihin sinä parisi jätit?"

Jazz kääntyi ympäri. Fleming seisoi hänen takanaan puhelin kädessään ja suu suorana viivana.

"Red tutkii yhtä muuta juttua." Jazz ei vaivautunut lisäämään, että Redin mielestä koko jokietsintä oli ajanhukkaa.

"Pikemminkin välttelee minua", Fleming mumisi joelle katsellen.

Jazz jätti kommentin huomiota. Hänellä ei ollut mitään intoa sekaantua Redin vuosien takaisiin ihmissuhdeongelmiin. "Ovatko Kellerin vanhemmat täällä?"

"Tuolla puun alla. Naisella on vaaleansininen villapaita."

Flemingin osoittama nainen oli kiharatukkainen, kovaa vauhtia harmaantuva ja muistutti etäisesti villakoiraa. Hän ei itkenyt, mutta ei näyttänyt myöskään olevan kovin kaukana siitä. Hänen vieressään seisova mies oli keskimittainen ja silmälasipäinen ja pukeutunut nuhjuiseen villapaitaan, joka suorastaan kiljui sanaa perheenisä. Mies puristi tarpeetonta sateenvarjoa kuin hänen – tai pikemminkin hänen kadonneen tyttärensä – henki olisi riippunut siitä.