Cardiff

Kahdeskymmenesviides osa

A/N: Kiitos paljon kommenteista ja äänistä edelliseen osaan! Huikeaa, että tätä on luettu jo näinkin monta kertaa, silloin kun aloin julkaista tätä ensimmäisen kerran ajattelin, että tämä ei varmaan kiinnosta ketään kun on tällainen outo hybriditarina. Ihanaa, että olin väärässä, kiitos teille <3 Tämä uusin osa on vähän yli parikymmentä sivua puhumista ja murhatutkimusta, toivottavasti se ei ole teidän mielestä kamalan tylsä! - S

**

"Tämä ei riitä." Komisario Watson-Everettin ääni kantautui synkkänä puhelimen kaiuttimesta. "Tarvitsemme lisää todisteita."

Jazz vilkaisi pöydän toisella puolella istuvaa Rediä. Redin turhautunut ilme kuvasi hänen omia tuntemuksiaan täydellisesti.

"Miten niin tämä ei riitä?" Red ärähti. "Se sakastista löytynyt hius – "

"Kuuluu Poppy Bennettille, DNA-testi varmisti sen. Syyttäjän mukaan se ei kuitenkaan riitä etsintäluvan saamiseen tuomarilta. Parhaassakin tapauksessa hius todistaa Bennettin olleen sakastissa, ei, että hän kuoli tai edes koki minkäänlaista väkivaltaa siellä. Sitä paitsi meillä ei ole mitään keinoa selvittää, missä vaiheessa hius on irronnut Bennettin päästä ja miten se on päätynyt sakastiin. Se on voinut irrota minkä tahansa kohtaamisen yhteydessä ja päätyä jommankumman papin kaavun mukana sakastiin ilman, että Bennett oli itse ikinä siellä."

Red mulkaisi pöydällä heidän välissään olevaa puhelinta sen näköisenä, että harkitsi vetävänsä aseensa esiin ja ampuvansa sen säpäleiksi. Watson-Everett ilmeisesti aisti heidän tunteensa puhelinlinjoja pitkin, koska mies katsoi aiheelliseksi ilmoittaa, että äsken mainitulla ei ollut mitään tekemistä hänen omien mielipiteidensä kanssa, vaan hän vain toisti sen, mitä syyttäjä oli sanonut.

"Eli syyttäjä ei aio edes pyytää tuomarilta etsintälupaa?" Jazz kysyi.

"Tuomarimme on syvästi uskonnollinen", Watson-Everett sanoi. "Donnie on tarpeeksi kiintynyt uraansa, ettei halua ärsyttää tuomaria pelkän hiustodisteen perusteella."

Jazzin mielessä välähti saman tien sarja värikkäitä ajatuksia siitä, mitä hän haluaisi tehdä pelkurisyyttäjille, jotka arvostivat uraansa enemmän kuin toisten henkeä.

"Entä se, mitä Moore sanoi?" Jazz onnistui vain vaivoin pitämään äänensä rauhallisena. "Jos tuomari on kerran uskonnollinen, kyllä kai hän pappia kuuntelee?"

Watson-Everett kuulosti väsyneeltä sanoessaan, että isä Thomas ei ollut itse asiassa sanonut mitään rikosoikeudellisesti pitävää eikä varsinkaan mitään sellaista, minkä perusteella ylivarovainen tuomari myöntäisi etsintäluvan.

"Miten niin? Hän sanoi – "

"Hän myönsi teille epäilevänsä, että jollakulla kirkon työntekijöistä on jotakin tekemistä murhien kanssa. Hän ei itse asiassa koskaan maininnut ketään yksittäistä henkilöä nimeltä, tai kertonut mitään pitäviä todisteita epäilyjensä tueksi, vai mitä? Pelkkä epäily ei riitä", Watson-Everett sanoi kärsimättömästi. "Minä epäilen, että suurin osa hallituksen jäsenistä on omaa etuaan ajavia, petkuttavia kusipäitä, mutta sillä ei pääse kovin pitkälle. Niin kauan kun minulla ei ole todisteita, se on pelkkä mielipide, ja kuka tahansa viiden pennin arvoinen tuomari tietää sen."

Jazz avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta Red pudisti pienesti päätään. Jazz loi Rediin raivostuneen katseen ja vajosi syvemmälle tuoliinsa. Hän kävi mielessään läpi heidän kolmen päivän takaista keskusteluaan isä Mooren kanssa, yritti muistaa jonkun yksityiskohdan, joka osoittaisi, että Watson-Everett oli väärässä, että Moore oli selvästi sanonut jotakin, mikä yhdistäisi Pyhän Muiston kirkon murhiin vailla pienintäkään epäilystä. Niin inhottavaa kuin se olikin, lopulta hän joutui myöntämään, että Watson-Everett oli oikeassa. Isä Moorella ei ollut mitään pitäviä todisteita kirkon yhteydestä juttuun, tai jos oli, ei pappi ollut suostunut jakamaan niitä heidän kanssaan. Isä Moore oli puhunut ainoastaan epäilyksistään, ja paikallisen laintulkinnan mukaan epäilyksillä ei ollut mitään painoarvoa – ei edes silloin, kun ne epäilykset olivat täysin linjassa poliisin omien teorioiden kanssa.