Cardiff

Kolmaskymmenesensimmäinen osa

Kirjoitustauko venyi taas ihan liian pitkäksi, pahoittelut siitä! Kirjoittamisen yhteensovittaminen uuden työn kanssa on paljon vaikeampaa kuin oletin etukäteen, mutta onneksi alkoi NaNoWriMo, mikä tarkoittaa, että kirjoittaminen on pakko mahduttaa arkeen mukaan, koska häviäminen ei tunnetusti ole vaihtoehto  :) marraskuun ajan siis pitäisi olla odotettavissa päivityksiä suht. säännöllisesti, joskin ikävä kyllä Nano-laatua. Jos alkaa tuntua siltä, että sanamääräpaineesta seuraa liian kökköä tekstiä, vaihdan lennosta johonkin muuhun projektiin ja laitan tämän sivummalle joulukuun alkuun asti, mutta yritän nyt ainakin edistää tätä 50 000 sanan verran marraskuussa. Kiitos kaikille edellistä osaa kommentoineille ja äänestäneille! En valitettavasti vielä(kään) saanut tätä tarinankaarta pakettiin tässä luvussa niin kuin ajattelin, mutta ensi luvussa pitäisi olla tiedossa etäisesti viihdyttäviä paljastuksia :) - S

**

"Haluan puhua Maxille. Kahdestaan", oli ensimmäinen asia, jonka Jazz sanoi astuessaan Chardin pieneen keittiöön.

Pöydän ääressä istuva Max väisti hänen katsettaan. Tiskipöydän reunalla keikkuva Chard kalpeni.

"Mitä nyt? Mikä on vialla? Kyse on siitä DNA-näytteestä, eikö niin?"

"Mikään ei ole vialla, Chard", Lucy Robinson sanoi kärsimättömästi paikaltaan ikkunan edessä. "DNA-näyte on pelkkää rutiinia. Se tarkoittaa vain, että poliisi on löytänyt jotakin, jonka merkityksen he haluavat selvittää. Sitä varten heidän täytyy sulkea pois kaikki vaihtoehdot. Siinä kaikki."

Lucy loi Jazziin varoittavan katseen, sellaisen, joka sanoi täysin selvästi, että olen käyttänyt puoli ikuisuutta ystäviesi rauhoitteluun, älä huolestuta heitä turhaan. Mutta Jazz oli väsynyt. Hän oli teeskennellyt koko päivän, että ei ollut huolissaan – ensin kuolinsyyntutkijan virastolla Redin kanssa, kun Red oli halunnut tietää, miksi hän oli äkkiä valahtanut valkoiseksi, ja sitten loppupäivän poliisiasemalla työhuoneensa vankina, kun Emmeline oli istunut vain muutaman metrin päässä ja luonut häneen levottomia katseita, kuin olisi pelännyt hänen räjähtävän hetkenä minä hyvänsä. Hänen päätään jomotti ja häntä paleli kauttaaltaan, kuin hän olisi ollut muuttumassa jääksi sisältä päin. Hän ei jaksanut enää teeskennellä.

"Haluan puhua Maxin kanssa", hän toisti. "Max?"

Max kohotti vastahakoisesti katseensa. Jazz nyökäytti päällään oven suuntaan. Tuolinjalat raapivat lattiaa, kun Max nousi ylös ja seurasi häntä ulos keittiöstä yhtä innokkaasti kuin eläin, jota vietiin teurastettavaksi.

Jazz johdatti Maxin Chardin makuuhuoneeseen ja sulki oven heidän perässään. Chardin huoneessa oli pimeää; ikkunoiden eteen oli vedetty paksut mustat verhot. Tuoksukynttilöiden haju tunkeutui tajuntaan niin voimakkaana, että se melkein pökerrytti.

"Mitä – "

Jazz nosti kätensä pystyyn. Max sulki suunsa ja istui alas. Jazz meni stereoiden luo, laittoi musiikin soimaan niin kovaa, että se peittäisi heidän keskustelunsa alleen. Vasta sitten hän istui pääkallokuvioisen päiväpeiton reunalle ja kääntyi katsomaan Maxia.

"Kertoiko kukaan sinulle, miksi ne otti sen DNA-näytteen?" Jazz risti käsivarret rinnalleen.

Max näytti epävarmalta. "Ei varsinaisesti."

"Kuolinsyyntutkija löysi ihosolukkoa Reginan kynsien alta."

Jazz katseli Maxia tarkkaavaisesti, mutta Max väisti taas hänen katsettaan ja teeskenteli sen sijaan kiinnostuneensa äkisti peuraa esittävästä herätyskellosta, joka Chardilla oli ollut yöpöydällään ensimmäisestä yliopistovuodesta asti.