Cardiff

Yhdeksästoista osa

A/N: Pahoittelut viiveestä, työelämä ja Doctor Who vei mennessään! Olin aika jumissa tämän osan kanssa, toivottavasti se ei näy kovin pahasti. Tiedän, että lupailin Edistystä, mutta... No, Red on Red. Kiitos kaunis kaikille äänestäneille ja kommenttia jättäneille, toivottavasti pidätte!

**

Jazz oli aikeissa työntää kokoushuoneen oven auki, kun hän näki Frankin ilmestyvän esiin kulman takaa. Hän pysähtyi oven ulkopuolelle odottamaan. Frank näytti lievästi vihertävältä ja käveli varovasti kuin olisi kantanut kananmunaa päänsä päällä, ja pienikin heilahdus olisi voinut saada munan putoamaan ja hajoamaan munakokkeliksi lattialle.

Jazz laittoi kädet lanteille. "Mitä hittoa sinä teet täällä, pomo?"

Frank huokaisi kärsivän näköisenä kuin olisi odottanut juuri sitä kysymystä. Frankin äänessä oli varoittava sävy, kun mies tokaisi, että oli tietääkseen töissä poliisilaitoksella. Nyt oli maanantai, mikä tarkoitti työpäivää.

"Sinulla on aivotärähdys, ylikomisario. Olen aika varma, että se tarkoittaa sairaslomaa."

"Se oli lievä aivotärähdys. Olen jo täysin kunnossa", Frank sanoi ärtyneenä.

"Onko Alice samaa mieltä asiasta?" Jazz kysyi merkitsevästi.

Frankin silmät väistivät hänen katsettaan. "Totta kai."

"Ei millään pahalla, mutta esimieheksi olet aika surkea valehtelija."

"Okei, ehkä Alice ei ollut täysin samaa mieltä asiasta – "

Jazz pärskähti. Sen perusteella mitä hän Alicesta tiesi, Frankin sanat olisivat yhtä hyvin voineet voittaa Vuosisadan Vähättelyn palkinnon.

" – mutta kun yksi minun etsivistäni vastaanottaa ruumiinosia postissa, minun paikkani on täällä, ei sohvalla. Siitä Alice oli samaa mieltä", Frank lopetti Jazzia mulkaisten.

Jazz pidätti huokauksen. "Frank, sanoin jo. Se oli vain yksi ruumiinosa, ja meillä on tilanne täysin hallinnassa."

Frank avasi suunsa vastatakseen. Jazz keskeytti hänet ja jatkoi, että Frank voisi yhtä hyvin mennä kotiin parantelemaan aivotärähdystään. Alice arvostaisi taatusti paljon enemmän sulhasta, joka ei näyttänyt siltä, että oli vähällä oksentaa alttarille hetkenä minä hyvänsä.

"Koska suoraan sanottuna, pomo? Näytät karmealta."

"Paraskin puhuja. Ruumiitkin näyttävät levänneemmiltä kuin sinä, Thomas." Frank katsoi häntä merkitsevästi päästä varpaisiin ja vavahti sitten, kuin pään kääntäminen ylös ja alas olisi tehnyt kipeää.

Jazz hymähti. Hyvin levännyt ei tosiaan ollut termi, joka kuvasi häntä kovin hyvin sillä hetkellä. Hän oli valvonut puoli yötä Redin sohvalla liian jännittyneenä nukkumaan, hätkähtänyt jokaista käytävästä kuuluvaa rasahdusta ja ollut kaiken aikaa piinallisen tietoinen siitä, että Red, joka oli vältellyt häntä tehokkaasti yli kuukauden putkeen, nukkui vain yhden suljetun oven takana. Saatuaan viimein unen päästä kiinni hän oli nähnyt painajaista, jossa hän ja Red etsivät murhatun naisen hautaa metsästä. Kun he olivat viimein löytäneet haudan ja kaivaneet ruumiin esiin, haudassa makaava nainen olikin ollut Jazz itse, tummat jäljet kaulalla ja kauhistuneet silmät tyhjyyteen tuijottaen. Samassa maa oli alkanut paeta hänen jalkojensa alta ja hän oli luisunut hautaan kuolleen itsensä kanssa, yrittänyt kiivetä ylös, mutta epäonnistunut kerran toisensa jälkeen ja vajonnut yhä syvemmälle. Kun multa oli ylettynyt melkein kaulaan asti, hän oli pyytänyt Rediä auttamaan, mutta siihen asti ilmeettömästi sivusta seuranneen Redin paikalla olikin seisonut äkkiä joku muu, vieras, kasvoton mies, joka piteli verta valuvaa kättä sormissaan. Jazz oli herännyt henkeä haukkoen ja paidanselkä kylmänhiestä märkänä.