Cardiff

Viides osa

Tom Campbell oli elänyt harvinaisen keskinkertaisen elämän, Jazz totesi lukiessaan muistiota, jonka poliisilaitoksen profiloija oli kiireessä väsännyt ja johon Red ei ollut vielä ehtinyt tai muistanut estää häneltä pääsyä. Keskinkertainen koulussa, keskinkertainen jalkapallossa, väittelyssä ja kitaransoitossa – näytti siltä, että kahteenkymmeneen ikävuoteen mennessä Tom Campbell ei ollut loistanut millään elämänsä osa-alueella. Sen oli täytynyt kalvaa pojan mieltä, varsinkin kun pojan veli oli profiloijan tietojen mukaan kilpailuissa menestynyt painonnostaja ja sisko oli niittänyt mainetta näyttelijänä teatterissa. Jazz oli valmis lyömään vetoa, että kun he viimein saisivat Campbellin puhumaan, he saisivat kuulla traagisen tarinan pojasta, joka ei ollut koskaan tuntenut olevansa tarpeeksi hyvä sellaisena kuin oli. Ja todennäköisesti mielentilaselvityksessä paljastuisi, että pojan mielenterveydessä oli jotakin pahemman kerran vialla, Jazz ajatteli synkästi – täysin tasapainoinen tyyppi ei olisi alkanut murhaamaan lahjakkaita ihmisiä vain siksi, että sattui kadehtimaan heidän taitojaan. Sillä ei kuitenkaan ollut juuri nyt väliä. Ensin hän tarvitsi jotakin, mikä paljastaisi hänelle, minne poika olisi voinut mennä.

Redin selvityksen mukaan heidän epäillyllään ei ollut sukulaisia kaupungissa, eikä Jazz pitänyt kovin todennäköisenä, että poika olisi yrittänyt hakea piilopaikkaa kaveriensa luota; ei nyt, kun hänen naamansa koristi jokaista uutislähetystä ja sanomalehteä. Poika saattaisi yrittää häipyä kaupungista – mutta Red oli jo taatusti jäädyttänyt hänen pankki- ja luottokorttinsa tai vähintään seurasi tarkasti niiden käyttöä, ja jos Campbell ei eronnut kovin suuresti keskivertonuoresta, hänellä ei taatusti ollut taskussaan niin paljon käteistä, että sen avulla olisi päässyt kovin pitkälle. Kaikkein todennäköisintä oli, että Campbell yritti piileskellä kaupungissa – ja jos Jazzin pitäisi veikata, piilopaikkana toimi luultavasti se sama rakennus, jossa hän oli murhannut osan uhreistaan ja jossa hän piilotteli autoaan. Mutta missä ihmeessä se oikein oli?

"Miksi ihmeessä sinä edes vaivaudut?" Max kysyi työntäessään Jazzin eteen pizzalaatikon. Jazz nosti laatikosta yhden siivun ja alkoi pureskella sitä kääntämättä katsettaan tietokoneen näytöstä.

"Hmm?"

"En käsitä, miksi vaivaudut. Kaverisi vapautti sinut jutusta, nauti viikonlopusta."

Jazz irrotti viimein katseensa kuvaruudusta ja harkitsi vastaustaan. Ensi alkuun hän oli ajatellut, että kyse oli pelkästä halusta näyttää Red Hemmetin Stronille, että hän ei ollut huono rikosetsivä, kuvitteli mies mitä tahansa. Mutta oli siinä muutakin – muutakin kuin halu nähdä ilme Redin naamalla, kun mies tajuaisi hänen löytäneen Campbellin. Hän oli pitänyt Casper Halliwellista, Jazz tajusi. Hän oli pitänyt Casperista, ja halusi olla se, joka iskisi käsiraudat tämän tappajan ranteisiin.

"Entä jos ne erottavat sinut?" Max kysyi, kun Jazz selitti ajatuksensa ääneen.

Jazz kohautti harteitaan ja yritti näyttää siltä, että ajatus ei vaivannut häntä tippaakaan. "Rupean katusoittajaksi ja odotan, että elätät minut."

Hän käänsi selkänsä Maxille ja uppoutui Redin kansioon, joka sisälsi kaikki tiedot aiemmista murhatutkimuksista. Kuulustelupöytäkirjoja, valokuvia, rikospaikkatutkijoiden ja kuolinsyyntutkijan raportteja, puhelutietoja... jossakin näiden papereiden joukossa oli joku yksityiskohta, joka oli jäänyt heiltä huomaamatta, joku fakta, joka johdattaisi heidät Campbellin piilopaikan jäljille.

Käytä järkeäsi, Jazz. Mistä kannattaa lähteä liikkeelle?

Patricia Knox ja Susan Faulkner. Kaikista uhreista he olivat ainoat, joiden murhapaikkaa ei ollut koskaan löydetty, koska heidät Campbell oli luultavasti kaapannut autoonsa ja kuljettanut jonnekin muualle tapettavaksi. Jos jokin vihje epäillyn olinpaikasta oli olemassa, se löytyisi todennäköisesti Knoxin ja Faulknerin tiedoista.