Cardiff

Kahdeskymmenesyhdeksäs osa

Suuri kiitos kaikille tykkäyksistä ja kommenteista edelliseen osaan! Pahoittelut, että päivityksissä tällä hetkellä kestää - kirjoittaminen takkuaa edelleen, minkä lisäksi aloitin uudessa työssä pari viikkoa sitten ja olen vielä onnistunut tunkemaan viikonloput täyteen ohjelmaa, ettei varmasti ehdi uppoutua kunnolla kirjoittamiseen :( lokakuussa pitäisi helpottaa, mutta toistaiseksi ehdin kirjoittaa vain iltaisin lyhyissä pätkissä silloin kun en ole ihan kauhean väsynyt. Toivottavasti jaksatte kuitenkin pysyä mukana siihen asti, että elämä palaa taas normaaliksi!

Ai niin, ja ihan uteliaisuudesta (ja tulevia osia suunnitellen) haluaisin muuten kuulla - kuinka moni on löytänyt tämän tarinan Pakkaskukkien tai Memin kautta ja kuinka moni jotakin muuta kautta? :)

**

Moody sanoi, että molemmat olivat edelleen täysin päissään tai aineissa tai jotakin. Emmelinen sanan kaikuivat Jazzin mielessä, kun hän tuijotti kuulusteluhuoneessa istuvaa Maxia yksisuuntaisen lasin läpi. Enää Max ei näyttänyt siltä, että oli sekaisin tai humalassa; päinvastoin, Max näytti siltä, että oli rysähtänyt takaisin maan pinnalle, ja lujaa. Maxin kasvot olivat kalpeat ja kiilsivät hiestä. Hänen silmänsä punoittivat, ja aina välillä hän puristi silmänsä tiukasti kiinni kuin olisi taistellut pahoinvointia vastaan.

Jazz puri huultaan. Max näytti kammottavalta.

Hän sulki valvomon oven perässään ja veti itselleen tuolin irrottamatta katsettaan yksisuuntaisesta lasista. Hänen vatsaansa väänsi. Hän yritti muistuttaa itselleen, että se, että Max sattui istumaan poliisilaitoksen kuulusteluhuoneessa, ei tarkoittanut yhtään mitään. Kukaan ei epäillyt Maxia mistään. Pahus, Emmeline ja Moody eivät vielä tässä vaiheessa edes tienneet, oliko Regina Spearin kuolema henkirikos vai oliko nainen pudonnut omasta halustaan tai vahingossa. Max oli pelkkä mahdollinen todistaja, siinä kaikki.

Miksi hänet sitten tuotiin kuulusteluhuoneeseen? Pieni ääni Jazzin pään sisässä kysyi. Miksi Moody ei puhunut hänen kanssaan jossakin muualla?

Hän ravisti ajatuksen pois päästään. Moody oli luultavasti vilkaissut kerran Maxia ja tämän kanssa ollutta miestä ja tullut siihen tulokseen, että heitä piti pelotella, että he kertoisivat totuuden. Moodyn mielestä kaikki alle kolmekymmentäviisivuotiaat miehet olivat potentiaalisia huligaaneja ja vaara yhteiskunnan järjestykselle.

Valvomon ovi avautui. Jazz ei kääntänyt katsettaan yksisuuntaisesta lasista ilmoittaessaan, että ei ollut menossa minnekään, säännöistä viis, ja Frankin pitäisi vain yrittää elää sen tosiasian kanssa. Frank ei vastannut. Kuului vaatteiden kahinaa, tuolinjalat raapivat vasten kivilattiaa ja sitten Red – ei Frank – istui sanaakaan sanomatta Jazzin viereen. Jazzin sydän hypähti, mutta hän ei irrottanut katsettaan ikkunasta. Hän pikemminkin tunsi kuin näki Redin kääntyvän hänen puoleensa, ja puri hammasta, odotti.

Red ei sanonut mitään.

Ärtymys alkoi saman tien kuplia Jazzin suonissa. Mitä hittoa Red kuvitteli tekevänsä, tarjoavansa henkistä tukea? Hän avasi suunsa ilmoittaakseen, minne Red voisi ulkoistaa itsensä ja henkisen tukensa, kun kuulusteluhuoneen ovi aukesi ja Emmeline astui sisälle huoneeseen paperipino kädessään.

Totta kai sen piti olla Emmeline. Jazz yritti vakuuttaa itselleen, että oli parempi niin – hän oli nähnyt sekä Emmelinen että Moodyn kuulusteluhuoneessa ja tiesi, että heistä kahdesta Emmeline sentään yritti olla ystävällinen. Mutta Emmeline oli... Emmeline. Jazz kaivoi kynnet kämmeniinsä.

"Anteeksi, että jouduit odottamaan. Olen komisario Vance." Emmeline istui alas Maxia vastapäätä ja laski pöydälle paperipinon. Päällimmäisenä oli Regina Spearin valokuva. Jazz ei kuvitellut hetkeäkään sen olevan vahinko. "Arvostamme kovasti sitä, että tulit puhumaan meidän kanssamme."