Cardiff

Kolmaskymmenes osa

Jee, sain jatkon valmiiksi! Oikeastaan mun pitäisi olla jo nukkumassa että työviikko lähtisi käyntiin edes jotenkin fiksusti, mutta koiran vatsavaivat pitävät hereillä ja oli kirjoitusolo, joten päätin kirjoittaa tämän loppuun. Alkukankeuden jälkeen tätä lukua oli tosi hauska kirjoittaa, toivottavasti se näkyy myös lopputuloksessa! Iso kiitos kaikille edelliseen osaan kommentoineille ja äänestäjille :) - S

**

Kesti monta minuuttia, ennen kuin Jazz löysi äänensä – monta pitkää, piinallista minuuttia, joiden aikana hän puristi pyyhettä itseään vasten, tuijotti likaista kohtaa eteisen matossa ja toivoi eteisen lattian repeävän kahtia ja nielaisevan hänet sisäänsä. Hän yritti epätoivoisesti keksiä jotakin sanottavaa, joka tekisi täysin selväksi, että hänen ja Maxin välillä ei ollut yhtään – mutta ainoa lause joka hänen mieleensä tuli, oli että tämä ei ole sitä miltä näyttää, ja vaikka hänen elämänsä tuntuikin sillä hetkellä harvinaisen surkealta saippuasarjalta, hänellä ei ollut aikomustakaan käyttäytyä sen mukaisesti.

"Onko joku kuollut?" hän kysyi viimein, monta minuuttia sen jälkeen, kun kysymys olisi kuulostanut vielä luontevalta.

Red pudisti päätään.

"Siellä sataa. Ajattelin tarjota sinulle kyydin töihin."

Redin ääni oli sävytön. Jazzin sydäntä särki, kun hän näki ilmeettömän naamion Redin kasvoilla. Se oli se ilme, jota Red käytti, kun ei halunnut kenenkään tietävän, mitä todella ajatteli. Se ilme sanoi, että se todellinen Red Stron oli poistunut paikalta, kadonnut suojamuurin taakse. Etsimänne henkilö ei ole juuri nyt tavoitettavissa, olkaa hyvä ja yrittäkää myöhemmin uudelleen.

"Kello on seitsemän aamulla", Max tokaisi. "Vähän aikaista lähteä töihin."

Jazz kääntyi luomaan terävän katseen Maxiin, joka seisoi hänen ja Redin välissä kuin krapulainen, boksereihin pukeutunut vahtikoira. Mitä hittoa Max kuvitteli tekevänsä?

"Ehkä basistin mielestä", Red ampui rauhallisesti takaisin. "Ihan uteliaisuudesta, avaatko aina oven ilman vaatteita? Koska ei millään pahalla, mutta joku saattaa ymmärtää sen väärin."

Max punehtui ja avasi suunsa.

"Okei, älkää aloittako." Jazz nosti kätensä pystyyn, muisti saman tien, että hänellä oli päällään pelkkä sinne päin kiedottu pyyhe ja laski kiireesti kädet takaisin kylkiä vasten. "Käyn vaan – pukemassa päälle. Kymmenen minuuttia?"

Hän ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan kiepsahti kannoillaan ja pakeni makuuhuoneeseen, läimäytti oven kiinni perässään. Hän sulki silmänsä, nojasi päätään vasten ovea.

Joku tuolla ylhäällä todella, todella inhosi häntä.

Hetken Jazz vain seisoi paikoillaan otsa ovea vasten, yritti vastustaa halua hakata päätään seinään, yritti pyyhkiä mielestään ilmeen Redin kasvoilla. Sekunnin murto-osan ajan, ennen kuin suojamuurit olivat laskeutuneet alas, hän oli ollut näkevinään Redin silmissä... jotakin. Jotakin, joka sanoi, että Red ei ollut niin välinpitämätön kuin antoi ymmärtää. Harmi vain, että se oli tässä vaiheessa laiha lohtu, Jazz ajatteli. Hän saattoi kuvitella vähän liiankin hyvin, miltä kohtaus eteisessä oli näyttänyt Redin silmissä. Hän oli mennyt sänkyyn Redin kanssa, hän oli kuullut Maxin eronneen tyttöystävästään, hän oli lähtenyt poliisilaitokselta vihaisena Redille... ja seuraavana aamuna hänen asuntonsa oven avasi vähäpukeinen Max. Ei olisi mikään ihme, vaikka Red olisi hypännyt suoraa päätä väärin johtopäätöksiin.

Saman tien Jazzia alkoi kuitenkin suututtaa. Kuvitteliko Red oikeasti, että hän oli nainen, joka meni sänkyyn jonkun toisen kanssa vain kostoksi? Vai luuliko Red, että hän oli joku pahuksen tuuliviiri, joka palasi yhteen entisen poikaystävänsä kanssa heti kun tilaisuus tarjoutui? Viimeksi kun hän oli tarkistanut, hän oli ollut se, joka oli jättänyt Maxin – Redin vuoksi, ja ennen kuin hänellä oli ollut mitään syytä toivoa, että hänen ja Redin välillä tulisi koskaan olemaan mitään työkaveruutta kummempaa.