Behind the wall (Valmis)

23. Järkytys

Leya:

Puristan Caran ruumista tiukemmin ja vain istun maassa paikallani. En tiedä kauanko siinä olen, mutta havahdun siihen että ulos tulee vartioita.

He rientävät luokseni ja koittavat irrottaa minua Carasta. Alan rimpuilla vastaan ja huutaa.

"Ette voi viedä häntä! Ette voi!"

Minut raahataan pois samalla, kun potkin ja huidon ympäriinsä. Kerran jopa osun minua kantavaan henkilöön. Kyyneleet valuvat kasvoillani ja lopulta lopetan huitomisen.

Tajuan meidän olevan huoneeni ovella vasta, kun minut työnnetään sisään. Tunnen tipahtavani lattialle kun vahdin ote viimein irtoaa. Tom taitaa havahtua siinä vaiheessa hereille. Hän rientää hetkessä luoksemme, mutta en jaksa välittää.

Koitan nousta, mutta minut työnnetään takaisin maahan. Vahti pyytää Tomia paikalleen ja pian poika pitelee minua vahdin sijasta. Tom koittaa puhua minulle jotain, mutta en halua kuunnella. Juuri nyt tahdon vain olla yksin.

Jatkan rimpuilua ja raapimista,  kunnes kätenikin on loukussa. Loppujen lopuksi päädyn puremaan pojan olkapäätä tämän voihkaistessa.

Samalla hetkellä pääsen luikahtamaan karkuun ja juoksen oitis Caran huoneeseen. Lukitsen oven ja istahdan hänen sängylleen samalla, kun huomaan kirjeen tyynyllä. Otan sen ja vedän tyynyn itseäni vasten haistellen Caran ominaistuoksua. Samaan aikaan alan avata kirjettä.

Hei Leya!

Kun luet tätä tiedät jo varmaan mitä tein. Ja pyydän anteeksi. Tämä ei ole minulle helppoa. Olen viimeaikoina ollut todella hermostunut ja surullinen eikä elämäni ole tuntunut hyvältä. Kun sinä tulit kertomaan mitä oli tapahtunut tiesin että minun pitäisi valita. Jäänkö vai lähdenkö, sillä en olis voinut olla sekä sinun että Rickin kanssa. En pystynyt tekemään valintaa. Joten päädyin tähän ratkaisuun. Se saattaa olla hätiköity mutten halunnut elää tässä tuskasta. Se olisi ollut liikaa. Toivon että ymmärtäisit. Anteeksi Leya ja hyvästi.

Carla

Paperille putoaa kyynel, sitten toinen. Lopulta laitan paperin pois ettei se kastuisi kokonaan.

Hautaan pään tyynyyn, joka on edelleen sylissäni. Aluksi koitan itkeä mahdollisimman hiljaa, mutta lopulta en jaksa välittää.

Mitä enemmän itken sitä enemmän kyyneleitä pursuaa silmistäni. Lopulta kyyneleeni kuitenkin loppuvat ja ainut mitä voin tehdä on nikottelu. Istun pitkään paikallani ja vain tuijotan valkoista seinää.

Koitan hakea jonkinlaista lohtua tyynystä, jossa tuoksuu vielä Caran käyttämä shampoo. Lopulta minua alkaa kuitenkin ahdistaa ja tarvitsen raitista ilmaa. Hetken emmittyäni poistun huoneesta kirje mukanani. Varovasti hiippaillen menen ulos. Koitan varoa törmäämästä ihmisiin.

Kun olen sopivan matkan päässä linnasta, lähden juoksemaan kohti tuttua metsäplänttiä. Hidastan hieman vauhtia kun pääsen puiden suojaan. Etsin tutun puun ja kiipeän sen oksille. Kun pääsen hyvälle etäisyydelle maasta jään paikoilleni ja koitan ajatella kaikkea tapahtunutta.

En millään voi uskoa, että sekä Rick että Cara ovat poissa. Heiluttelen jalkojani ilmassa ja mietin mitä Cara on tuntenut viimeisinä hetkinään. Onkohan hän nyt onnellinen? Entä Rick?

Samalla mieleeni juolahtaa asia jota en edes tullut ajatelleeksi. Mietin hetken viitsinkö, mutta päädyn siihen tulokseen ettei millään ole enää väliä. Niinpä laskeudun maan kamaralle ja lähden valmistautumaan iltaa varten. Joka askeleella päättäväisyyteni kasvaa hieman ja kun pääsen linnaan tiedän mitä olen tekemässä.

Matkalla huoneeseeni törmään jälleen Tomiin. Tämä kiirehtii luokseni, mutta tokaisen vain töykeästi: "Mene pois. En tahdo nähdä sinua."

Enempää en sano. Poika ymmärtää lähteä ja saan taas olla rauhassa. Toivon ettei kukaan muukaan koita tulla luokseni päivän aikana.

-----

Nappaan ryttyisen paperin mukaani ja vedän hupun syvälle päähäni. Musta kaapu peittää käteni, jotka tärisevät hieman.

Pääsen helposti ulos. Liikun varjosta toiseen niin ettei minua nähdä. Lopulta pääsen muurin reunalle. Hiljaa ja varovasti hivuttaudun toiselle puolelle ja lähden sitten kulkemaan kohti määränpäätäni hieman varomattomammin.

Joudun harppomaan suurten juurakoiden yli ja välillä jopa mietin olenko sittenkin lähtenyt väärään suuntaan. Kuvittelin matkan olleen lyhyempi. Lopulta alan kuitenkin erottaa pienen leirin ääriviivat.

Poistun kapealta metsäpolulta ja piiloudun jälleen puiden varjoihin. Näen jonkin sortin portin ja päätän kiertää kauemmas siitä. Sykkeeni kiihtyy kun lähestyn pientä suojaa.  Välillä pysähdyn kuuntelemaan onko lähistöllä muita, mutta mitään ei kuulu. Pääsen hetki hetkeltä lähemmäs ja lopulta saan kurotettua pienen kirjeen sille suunnitelemalleni paikalle. Katson rojukasaa ja olen varma että joku löytää kirjeen sen luota.

Hetken olen vain paikallani ja hengittelen. Kun missään ei ole ketään jatkan matkaa. Paluumatkalla astun kuitenkin oksan päälle. Sydämeni alkaa oitis juosta tuhatta ja sataa. Itse jähmetyn paikoilleni. Kuulen etäämmältä ääniä. Ne lähestyvät uhkaavasti olinpaikkaani. Henkilöt menevät kuitenkin vain ohi ja saan jälleen olla rauhassa.

Jatkan taas kävelyä, tosin entistä varovaisemmin. En lakkaa tarkkailemasta ympäristöäni edes sen jälkeen kun olen päässyt jo reilun etäisyyden päähän.

Ulkona tuulee ja pilvet alkavat kerääntyä taivaalle. Koitan nopeuttaa tahtiani kun palaan tuttujen muurien sisään. Juuri kun ensimmäiset sadepisarat osuvat maahan pääsen sisään. Pieni ripottelu muuttuu hetkessä kovaksi kaatosateeksi, jonka tasaista rytmiä seuraan huoneeseen päästyä.

Ikkunoista ei tule valoa juuri lainkaan ja joudun olemaan pimeässä huoneessani. Pitkän valvomisen päätteeksi tunnen luomieni alkavan painaa. Lopulta päästän itseni unten maille. En silti saa rauhaa vaan vietän levottoman yön.

~~•~~•~~

Pahoittelen heti sitä kuinka kauan tässä meni. Lisäksi tää on aika lyhyt ja tylsä luku noin muutenkin. Mulla on taas kuitenkin pieni inspiraatiopistos, joten koitan saada uuden luvun piakkoin luettavaksi.