Behind the wall (Valmis)

24. Hukassa

Rick:

Kuljen pitkin leiriä ja koitan rauhoitella laukkaavia ajatuksiani. Aina välillä tervehdin jotain vastaantulijoista.

Pääsen portille ja päästän edellisen vartijan muihin tehtäviin. Huokaisen ja jään siihen seisomaan. Tarkkailen metsää ja olen valppaana äänien varalta. On jo myöhä ja monet leirissä alkavat valmistautua nukkumaan. Ne, joilla on vartiovuro yöllä ovat jo nukkumassa.

Aurinko laskee ja minä teen muutaman kierroksen leirin ympäri. Kun ympärillä on jo hämärää paikalleni tulee tuttu hahmo. Tunnistan miehen tämän pituudesta ja leveistä hartijoista.

"Kai sinutkin pitää päästä nukkumaan." Kuulen möreän äänen ja katson hetken tummiin silmiin.

"Niinpä kai. Teen vielä yhden kierroksen niin ei sun tarvii vaivautua. Pakko päästä vähän liikkelle."

Carl nauraa ja jää sitten vahtipaikalleen. Minä lähden kiertämään viimeistä kertaa leiriä. Olen menossa pienen tavara kasan ohi kun jokin valkoinen kiinnittää huomioni. Kumarrun lähemmäs ja otan likaantuneen paperin käteeni. Aluksi se näyttää tyhjältä, mutta pian huomaan nimeni riipustettuna yhteen kulmaan.

Katson ympärilleni ja tungen minulle osoitetun kirjeen taskuun. Varovasti siirryn keskemmälle metsää. Hetken tarkastelun aikana en näe mitään, joten jatkan kierroksen loppuun ja etsin sitten telttani.

Istun ohuelle patjalle ja riisun kengät jalastani. Kun löydän mukavan asennon avaan kirjeen ja katson siistiä kirjoitusta.

Nähdään huomenna klo: 24.00. Odotan sinua metsässä.

Vain kaksi lausetta. En tiedä keneltä kirje on tai mitä sen lähettäjä haluaa. Olen silti hieman epäluuloinen, sillä tapaaminen tapahtuu yöllä.

En viitsi murehtia mitään vaan päätän jättää sen seuraavan päivän ongelmaksi. Piilotan kirjeen patjan alle, kuten Carankin kirjeen ja koitan nukkua.

-----

Seuraavana aamuna saan kokea epämukavan herätyksen. Minut puoliksi raahataan ulos teltasta. Katson muutamaa vieraampaa henkilöä samalla, kun nousen ylös.

"Mitä nyt?" Ääneni on käheä ja hieman kiukkuinen. Rypistän hieman kulmiani odotellessa vastausta.

"Carl tahtoo tavata sinut. Nyt heti, johtajan luona. Heillä on jokin uusi suunnitelma."

En kysele enempää vaan työnnyn kaksikon ohi. Suuntaan leirin keskustaan ja menen yhteen telttaan. Se on samaa materiaalia kuin se, jossa nukun, mutta paljon isompi.

Menen Carlin viereen ja kumarran hieman. Aluksi minulle kerrotaan vakoojien aikaansaannoksista. En juurikaan jaksa kuunnella, sillä ajatukseni leijuvat muualla.

Havahdun hieman kun minulta kysytään eilisestä vahtivuorosta. Voisin kertoa saamastani kirjeestä, mutta jokin saa minut vaikenemaan asiasta. Sen sijaan että kertoisin siitä ilmoitan kaiken olleen normaalia.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen saan lähteä. Menen pieneen pöytään ja syön pari leipää aamupalaksi. Syömisen aikana ajattelen eilistä. Kun nousen paikaltani olen tehnyt päätöksen. Minä menen siihen tapaamiseen.

Päätöksen tehtyäni alkaa tuntua siltä,  että iltaan on vielä ikuisuus. Olen kuin sumussa. Ajatukseni ovat aivan muissa asioissa kuin pitäisi.

Kun ilta viimein laskeutuu olen jo niin hermostunut, että on suoranaisesti ihme ettei kukaan ole vielä huomannut. Saan syötyä pienen iltapalani ja lähden sitten kohti portteja. Tuijotan niin keskittyneesti maahan, että meinaan törmätä pieneen joukkioon. Pahoittelen hieman ja kävelen sitten leiristä ulos.

Onnekseni minun ei tarvitse selitellä lähtöäni. Ja vaikka tarvitsisi voisin vain kertoa lähteväni kävelylle. Täällä minuun luotetaan.

Jatkan matkaa suoraan kohti metsän keskustaa. En ole oikein varma kuka minun pitäisi tavata, joten olen varuillani. Voihan tämä olla jokin testi tai ansa.

Metsässä varjot ovat paljon pidempiä. Siellä on helppo pysyä piilossa. Kun vilkaisen mukaani nappaamaa kelloa huomaan, että on jo melkein keskiyö. Samassa näen hänet. Huppupäisen henkilön, joka seisoo pienen matkan päässä minusta.

Jännityn ja tuijotan varjoon jääviä kasvoja. Täysikuu on pilvien takana, joten valoa ei juurikaan ole. "Sinäkö sen kirjeen lähetit? Mitä haluat?"

En saa vastaukseksi muuta kuin tuulen ujellusta. Olen jo avaamassa suuni uudelleen kun kova tuulenpuuska pudottaa hupun minua tuijottavan hahmon päältä. Suuni aukeaa ja jään tuijottamaan eteeni hämmentyneenä. "Leya?"

Olen aina kuvitellut tuntevani hänet. Mutta nyt, kun katson häntä en näe mitään tuttua. Leya on pukeutunut mustaan. Tämän tukka on sekaisesti päänpäällä ja silmät katsovat minua vihaisina, syyttävinä.

"Kuinka sinä.."

Leya ei jatka. Hän on silmittömän vihainen. Se on helppo huomata. Silti jokin pistää silmiini. Vihan alaa näkyy toinen tunne. Suunnaton suru. Ja se saa minut jännittymään uudelleen.

"En tiedä kuinka saatoit tehdä tämän. En myöskään tiedä mitä päässäsi oikein liikkui."

Astun lähemmäs. Tyttö vie kätensä oitis sivuun ja huomaan siinä pienen tikarin. En ole koskaan nähnyt Leyan kantavan asetta.

"Minä luotin sinuun ja sinä petit minut. Petit ystäväsi ja koko valtakunnan."

Minusta tuntuu, että minun pitäisi sanoa jotain. "Tein päätökseni jo aikoja sitten. En pyydä anteeksi, sillä se ei muuttaisi mitään. Sen sijaan pyydän, että olet Caran tukena."

Hetken Leya on vaiti. Erotaan kyyneleet jotka valuvat hänen poskilleen. Tyttö ei tee elettäkään pyyhkiäkseen ne pois.

"Sinä et tiedä." Ääni on tukahtunut. Surun täyttämä. Pelko alkaa kalvaa sisälläni. "Mitä minä en tiedä?"

"Cara on kuollut! Hän tappoi itsensä sinä yönä jona sinä lähdit. Caran kuolema on sinun syytäsi."

Surun raskas paino meinaa kaataa minut maahan. Sain kyllä Caran kirjeen, mutta en koskaan ajatellut hänen tarkoittavan tällaista.

"Miksi Rick? Kerro minulle."

Leya näyttää olevan romahdus pisteessä. Astun varovasti lähemmäs ja tällä kertaa tyttö ei tee mitään. Hän on liian väsynyt.

Menen tämän luokseen ja kaappaan halaukseen. Niinkuin aiemmin, kun Leya oli surullinen. Silitän tämän selkää.

"Sain hyvän tarjouksen. Halusin tietää siitä lisää, joten kävin tapaamassa heidän johtajaansa. Minusta asiat joita he kannattivat olivat hyviä. Tahdoin auttaa. Lopulta siinä kävi kuin kävi."

Tyttö niiskuttaa olkapäätäni vasten. En kuvittele että hän sanoisi enää mitään. Pian kuitenkin kuulen heikon äänen. "En tiedä kestänkö tätä. Menetin Caran ja sinut."

Jonkin ajan kuluttua Leya tajuaa jälkeen tilanteen. Hän pyristelee irti otteestani ja kompuroi kauemmas. Se sattuu, vaikka en tahdo sitä myöntää.

"Älä huoli Leya. Me tapaamme vielä. Ja silloin.. Toivon, että jonkin on muuttunut." Sen sanottuani käännyn ja lähden. En tosin aio palata takaisin. Sen sijaan lähden siihen ainoaan paikkaan, jossa voin unohtaa kaiken.

Kotiin.