Unohdetut

Prologi

Metsäaukio oli täynnä ihmisiä. Aukiota ympäröivät korkeat kuuset tekivät paikasta omalla tavallaan hyvinkin kauniin ja vehreän, mutta tuona päivänä ne loivat yksinomaan uhkaavan varjon puiden oksien alla värjöttelevän väkijoukon ylle. Paikkaa kutsuttiin Kuoleman aukioksi, eikä syyttä.

Aukion reunalla puolikuun muotoon seisomaan asettunut väkijoukko koostui yksinkertaisiin vaatteisiin pukeutuneista nuorista. Tunnelma oli hermostunut, sillä kaikki tiesivät mitä oli tulossa. Kukaan ei juuri puhunut. Silloin tällöin joku nyyhkäisi vaimeasti. Keskellä aukioita seisoi yksinkertainen, puusta rakennettu lava, joka tyhjänäkin näytti karun pahaenteiseltä.

Pieneltä ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua jotain viimein tapahtui. Metsän siimeksestä kuului askeleita, ensin yhdet, sitten useammat. Neljä mustiin pukuihin ja naamioihin pukeutunutta hahmoa asteli metsästä ripein, määrätietoisin askelin. Heidän keskellään kulki valkoiseen mekkoon pukeutunut tyttö.

Tyttö oli tuskin kahdeksantoista täyttänyt. Hän oli hurjan kaunis. Mustat, kiiltävät hiukset oli letitetty yksinkertaisille leteille. Tytön tumma iho sointui vaalean mekon kanssa täydellisesti yhteen. Huomiota herättävin seikka tytössä olivat kuitenkin hänen suuret, ruskeat silmänsä, jotka olivat pelosta lasittuneet. Hän ei kuitenkaan itkenyt, vaan tuijotti tiukasti jalkoihinsa. Tuo kummallinen viisikko käveli puisen lavan luokse, ja jälleen väkijoukossa joku nyyhkäisi.

Kolme mustiin pukeutuneista jäi seisomaan lavan ympärille, kaksi sen sivuille, ja yksi taakse. Neljäs heistä usutti tytön kiipeämään lavalle seuraten itse perässä. Tyttö selvästi tiesi mitä hänen piti tehdä, sillä hän asettui käskemättä polvilleen, kasvot väkijoukkoa kohti. Mustapukuinen asettui seisomaan hänen taakseen. Ja sitten hän puhui.

"Unohdettujen numero 47, kolmen kuukauden pisteytyksen tulosten seurauksena sinut on määrätty kärsimään lain sinulle asettama rangaistus. Ymmärrätkö syntisi ja siitä seuraavan tuomion?"

Tyttö nyökkäsi. Mustiin pukeutunut puhui jälleen.

"Onko sinulla, Unohdettujen numero 47, viimeisiä sanoja ennen tuomiosi käytäntöön panemista?"

Korokkeelle polvistunut tyttö ei kuitenkaan ehtinyt vastata, sillä yhtäkkiä ilmaa halkoi hysteerinen itkuun sekoittuva huuto. Väkijoukon keskivaiheilla seisova vaaleahiuksinen tyttö yritti vimmatusti päästä korokkeen luokse, mutta lähes häntä päätä pidempi poika piteli hänestä kiinni estääkseen häntä.

"Jessica!" Vaaleahiuksinen tyttö huusi ääni itkusta särkyen. "Ei! Älkää tehkö sitä! Miten te voitte olla näin julmia?"

Lavan vasemmalla sivulla vahtia pitävä mustapukuinen otti uhkaavasti askeleen eteenpäin. Samalla hänen kätensä hakeutui vyöllä lepäävälle asekotelolle. Vaaleahiuksista tyttöä pidellyt poika veti tytön tiukemmin syliinsä ja käänsi hartiansa vartijaa kohden, ikään kuin suojellen sylissään hillittömästi vapisevaa tyttöä. Pojan komeat, pisamaiset kasvot olivat pelosta kalpeat. Hänen äänensä oli kuitenkin päättäväinen. "Hän on vain poissa tolaltaan. Emme aiheuta ongelmia. Takaan sen."

Mustapukuinen hahmo seisoi hetken paikoillaan, mutta vetäytyi sen jälkeen takaisin paikalleen sanomatta sanaakaan. Kaikkien huomio kiinnittyi jälleen lavalle, jossa valkoisiin pukeutunut tyttö, Jessica, oli kohottanut katseensa ylös. Se oli yhtäkkiä täysin peloton. Hän katsoi suoraan kohti vaaleahiuksista tyttöä, ja hymyili.

"Älä huoli, Sue. Kaikki on hyvin." Sitten hän veti syvään henkeä ja sulki silmänsä. "Viimeiset sanani? Olen valmis lähtemään. Olenhan silloin taas vapaa."

Jessica käänsi päätään niin, että pystyi katsomaan mustiin pukeutunutta hahmoa suoraan tämän kasvoja peittävään maskiin. Katse täynnä sulaa halveksuntaa hän sylkäisi mustapukuisen jalkoihin. Sitten hän käänsi hahmolle selkänsä ja jäi odottamaan kohtaloaan. Hänen katseensa oli jälleen tyyni.

Mustapukuinen kohotti vyöltään vetämänsä aseen, ja osoitti sillä suoraan Jessican takaraivoa. Muutaman sekunnin kuluttua hiljainen metsä täyttyi laukauksen äänestä.

Ja sitten oli taas täysin hiljaista.