Unohdetut

17. luku - Jesse

Kolmekymmentäkahdeksan. Jessen huoneen katossa oli kolmekymmentäkahdeksan puunsyytä, jotka hän tapasi laskea aina ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla. Kyseessä oli taatusti kehittävin aktiviteetti, mitä tämä paikka saattoi hänelle tarjota.

Päivät vierivät ohi muuttumattomana massana. Aamulla Jesse heräsi (jos nyt oli ylipäätään nukkunut), nousi ylös ja teki työnsä. Jessen työtehtävä oli halkojen hakkaaminen polttopuiksi, mikä sopi hänelle erinomaisesti. Puiden pilkkominen oli yksinkertaista, fyysistä työtä, joka auttoi Jesseä keskittymään. Saatuaan päivän urakan valmiiksi oli hän myös fyysisesti täysin uupunut, mikä toivon mukaan auttoi häntä nukkumaan.

Tämäkään yö ei ollut poikkeus Jessen rutiineihin, vaikka itse päivä lopulta olikin ollut erilainen kuin kaikki muut. Hän makasi tuttuun tapaansa sängyssään kuunnellen yön ääniä ja miettien kulunutta päivää. Päivää, jolloin kaikki muuttui.

Päivä oli alkanut kuten kaikki muutkin, mutta jokin oli kuitenkin toisin. Jesse oli tuntenut sen heti herättyään. Hän oli aamulla noussut ylös normaaliin tapaan, pukeutunut, syönyt Bryanin keittämää paksua puuroa ja lähtenyt sen jälkeen työpisteelleen. Matkalla hakkuupaikalle hän oli tervehtinyt niitä harvoja unohdettuja, jotka olivat ylhäällä yhtä varhain kuin hän. Työpisteelleen päästyään hän oli tehnyt hetken töitä, keskittynyt ainoastaan siihen että pilkottujen puiden pino kasvaisi mahdollisimman nopeasti.

Jossain vaiheessa Jesse oli nähnyt Alexandran lähestyvän häntä posket punaisina. Hän varmaankin tietää minun tietävän hänestä ja Noahista, Jesse muisti ajatelleensa. Kaikkihan heistä tiesivät.

"Moi", Alexandra oli sanonut nykien samalla hermostuneesti puseronsa hihoja.

"Huomenta", Jesse puolestaan oli vastannut ja napannut maasta uuden pölkyn. "Mikäs sinut tänne tuo tähän aikaan aamusta?"

"Minä vain... Ajattelin kysyä miten sinulla menee kun ei olla hetkeen juteltu", Alexandra oli sanonut ja punastunut sitten entistä syvemmin.

"Hemmetin hyvin menee", Jesse oli todennut, jonka jälkeen hän oli asettanut halon pölkylle ja napauttanut sen sitten halki. "Entä miksi sinä oikeasti tulit?" hän muisti kysyneensä hieman turhankin tylysti Alexandralta, joka oli edelleen näyttänyt kovin vaivaantuneelta.

"En ole varma. Heräsin tunteeseen, että jotain tulee tapahtumaan, ja minulle tuli tarve etsiä sinut käsiini."

"Hassua", Jesse oli sanonut pysähtyen niille sijoilleen. "Heräsin ihan samaan tunteeseen. Siis että jotain tapahtuu. Onkohan se--"

Silloin aukion suunnalta kuuluva huuto oli keskeyttänyt Jessen, ja hän ja Alexandra olivat vaistomaisesti lähteneet juoksemaan äänen suuntaan.

Heidän päästessään paikalle aukion reunaan oli kokoontunut runsaasti ihmisiä. Kaikki olivat kerääntyneet ympyräksi Olivian ympärille, joka nojasi polviinsa sydänjuuriaan myöten järkyttyneen näköisenä. Jesse muisti nähneensä Noahin seisomassa kädet puuskassa keskellä ympyrää ja tuijottavan Oliviaa kulmat rypyssä.

"Mitä sinä tarkalleen ottaen oikein näit? Kerro ihan omaan tahtiisi", Noah oli sanonut Olivialle. Noah oli viimeisen viikon aikana ollut hieman enemmän oma itsensä, mikä oli Jessen mielestä hyvä asia. Unohdetut tarvitsivat henkilön, joka piti lankoja käsissään.

"Kuoleman aukiolla... Teidän täytyy nähdä se itse", Olivia oli sanonut kasvot kauhusta kalvenneina.

"Mitä sinä teit siellä tähän aikaan aamusta?" Allison oli kysynyt yrittämättäkään peittää epäluuloista äänensävyään.

"Olin kävelyllä", Olivia oli vastannut mulkaisten Allisonia vihaisesti. "Olen tehnyt niin joka ikinen aamu viimeisen vuoden ajan."

Sitten hän oli näyttänyt jälleen huonovointiselta ja Christina oli kiirehtinyt auttamaan Olivian istumaan ennen kuin tyttö pyörtyisi. Ja aukiolla oli vallinnut painostava hiljaisuus.