Unohdetut

6. luku - Alexandra

Tyttö juoksi maissipellon halki valkoisen pitsimekon helmat ilmavirrassa hulmuten. Tytön pitkiä, ruskeita hiuksia kehysti niittykukista sidottu seppele.

Korkeat maissintähkät raapivat tytön paljaita käsivarsia ja sääriä, mutta hän ei välittänyt siitä. Eteenpäin, oli päästävä eteenpäin. Hän ei tiennyt minne oli menossa. Mutta hän tiesi, että hänen oli päästävä pois. Aurinko oli jo lähes laskenut, ja pian hän ei näkisi eteensä.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua tyttö saapui autotielle. Hetken emmittyään hän lähti kävelemään sitä pitkin kaupunkia kohti. Eteenpäin, aina vain eteenpäin.

Vain kilometrin päässä Abby Johnson oli matkalla töistä kotiin. Hän oli tehnyt pitkän päivän kaupungin ainoassa kahvilassa, ja oli rättiväsynyt tarjoiltuaan koko päivän olutta ja hampurilaisia humalaisille asiakkaille.

Abby malttoi tuskin odottaa, että pääsisi kotiin laskemaan itselleen kuuman kylvyn, nauttimaan lasin viiniä sekä tietenkin katsomaan Unohdettujen uusimman jakson. Unohdettujen Noah oli niin hyvännäköinen, että Abbyn vatsan pohjaa vihlaisi joka kerta kun pojan pisamaiset kasvot ilmestyivät ruudulle. Hän teki parhaansa unohtaakseen sen ikävän mahdollisuuden, että jonain päivänä hänen kauniin Noahinsa aivot ammuttaisiin pellolle suorassa lähetyksessä. Sen välttääkseen hän äänesti Noahia joka viikko. Niin, Unohdetut ja Noah olivat Abbyn oma pikku kielletty pako todellisuudesta.

Pimeä oli jo laskeutunut, eikä Abby sen vuoksi heti erottanut tien reunassa kävelevää valkoisiin pukeutunutta hahmoa. Hahmo oli matkalla kohti kaupunkia, ja Abby ehti nähdä tästä vain vilauksen autonsa etuvalojen valokeilassa. Kesti muutaman sekunnin ennen kuin hän tajusi kyseessä olleen hänen pikkusiskonsa. Mitä ihmettä aina niin kiltti ja tottelevainen Alexandra teki tiellä tähän aikaan illasta?

Abby pysäytti auton, varmisti ettei takaa ollut tulossa ketään ja laittoi sitten pakin päälle. Sen jälkeen hän peruutti Alexandran kohdalle, joka käveli eteenpäin sisarensa autosta välittämättä.

Abby painoi pelkääjän puolen ikkunan auki. "Hei, Alex. Mitä ihmettä sinä puuhaat? Miksi olet pukeutunut tuohon mekkoon?"

Alexandra ei vastannut mitään, ei edes katsonut Abbyyn, vaan jatkoi kävelemistään. Hänen askeleensa olivat kankeat. Abby huomasi Alexandran olevan paljain jaloin.

Abby ei ymmärtänyt yhtään mistä oli kyse, joten hän veti käsijarrun päälle, nousi autosta ja juoksi Alexandran luo. Hän tarttui sisartaan hartioista saaden tämän vihdoin pysähtymään.

"Alex, mitä ihmettä oikein on tapahtunut? Vastaa minulle!" Abby ravisti pikkusiskoaan yrittäen saada tämän palaamaan takaisin todellisuuteen. Samassa Abbyn huomio kiinnittyi kuitenkin toiseen seikkaan. Alexandran valkoinen mekko oli yltäpäältä tummien tahrojen peitossa. Myös hänen kasvonsa olivat tahraiset.

"Minkä ihmeen takia sinä olet ihan siirapissa?" Abby kysyi ja pyyhkäisi sisarensa käsivartta. Häneltä meni hetki ymmärtää, ettei aine ollut siirappia. Se oli verta. Alexandra oli yltä päältä veren peitossa.

Abby kavahti taaksepäin, ja tunsi pahoinvoinnin aallon lähestyvän. Abby inhosi verta. Hän nojasi käsillään polviinsa yrittäen kerätä ajatuksensa. Alexandra vain seisoi hänen edessään tuijottaen tyhjyyteen. Abby kohotti katseensa sisareensa.

"Alex... Nyt sinun on kerrottava minulle, mitä on tapahtunut. Missä äiti ja isä ovat? Missä Felix on? Mummi ja vaari?" Abby tunsi itkun tekevän tuloaan.