Unohdetut

OSA 2 | 13. luku - Tae

Tae vihasi mustapukuisen maskia, hän oli vihannut sitä siitä hetkestä lähtien kun oli laskenut sen kasvoilleen. Sen alla oli vaikea hengittää. Henkilö, jolle maski oli kuulunut oli kuollut. Tae ei tappanut mielellään, mutta toisinaan vaihtoehtoja ei ollut. Tämä oli sellainen päivä. Hän liikkui vihollisen maaperällä nopeasti. Ehkä jopa hieman nopeammin kuin olisi ollut tarpeellista, mutta hän halusi suorittaa tehtävän mahdollisimman nopeasti. Hänen oli päästävä tytön luo niin kauan kuin se olisi mahdollista.

Tae vihasi mustapukuisia ja kaikkea sitä mitä he edustivat. Hän tunsi hyvin maansa lähihistorian, vaikka olikin vasta 23-vuotias. Hän tiesi, että vain paria vuosikymmentä aiemmin oli tehtailtu teini-ikäisille suunnattuja elokuvia, jotka kertoivat maailmasta jossa nuoret olivat pelkkiä pelinappuloita. Elokuvia, joissa he kuolivat ja jopa tappoivat toisiaan korkeamman yhteiskuntaluokan viihteeksi. Kunpa noiden elokuvien tekijät vain olisivat tienneet, että lähitulevaisuudessa siitä tulisi todellisuutta. Se tulevaisuus oli koittanut Unohdettujen myötä.

Se, että Unohdettujen Sue oli pudonnut puusta ja loukkaantunut vakavasti oli takaisku. Se, että hänet oli välittömästi onnettomuuden jälkeen tuotu mustapukuisten päämajaan oli puolestaan todellinen onnenpotku. Uskomaton sattuma, josta Vapaus ei olisi voinut koskaan edes haaveilla. He olivat jo kauan tienneet Suen olevan ratkaiseva tekijä vastarinnan suhteen ja nyt kun tilaisuus oli annettu, olisi hänet pelastettava hinnalla millä hyvänsä. Sitä tehtävää Tae oli vihollisen leirissä suorittamassa.

Tae eteni käytävältä toiselle kohtaamatta vastaantulijoita. Rakennuksen pohjapiirros oli piirtynyt häneen mieleensä kaikkien niiden lukemattomien sessioiden perusteella, joita hän ja muut Vapauden jäsenet olivat pimeiden öiden tunteina yhdessä viettäneet. Suunnitelleet, torpanneet jonkin huonon idean ja suunnitelleet taas uudelleen. Ja kaikki tuo oli ollut turhaa, sillä nyt heidän oli kuitenkin pitänyt improvisoida. Tai ehkä se ei sittenkään ollut turhaa, kuten Norma oli viisaasti sanonut. Ainakin he tunsivat rakennuksen.

Lopulta Tae saapui oikean huoneen ovelle. Varmistettuaan olevansa yksin hän kaivoi taskustaan sormen, jonka oli leikannut puvun edelliseltä omistajalta. Hän hipaisi sormella oven kahvaa ja se aukesi vaivattomasti.

Steriili huone oli tyhjä lukuunottamatta Sueta, joka makasi liikkumattomana sairaalasängyssä keskellä huonetta. Tyttö oli puettu valkoiseen sairaalapaitaan ja hänen kädestään lähti kaksi erilaista letkua. Tae hiipi keskelle huonetta ja kumartui sängyn ylle. Tyttö oli hereillä.

Nähdessään Taen maskiin verhotut kasvot Suen jo ennestään kangistunut vartalo jäykistyi kauhusta. Tyttö selvästi säikähti nähdessään hänet, mutta kovetti ilmeensä saman tien. Tae näki, että tytön kipujen täytyi olla suunnattomat. Hän tunsi ärtymystä. Nämä hirviöt eivät antaneet Suelle tarpeeksi kipulääkettä, vaikka takuulla näkivät hänen kärsivän. Hän ihaili Suen sitkeyttä.

Tae kumartui Suen puoleen niin, että tyttö kuuli hänen puheensa maskin läpi. "En ole yksi heistä. Tulin auttamaan sinut pois täältä, mutta sinun täytyy tehdä juuri niin kuin minä sanon. Ymmärrätkö?"

Sue nyökkäsi hitaasti ja Tae oli asiasta helpottunut. Tyttö oli halukas yhteistyöhön. Taen oli kuitenkin toimittava nopeasti. Hän irrotti tippaletkut Suen kädestä, painoi sairaalasängyn jarrut pois päältä ja lähti sitten työntämään sänkyä ovea kohti.

Käytävälle päästyään Tae lähti etenemään kohti pohjoista uloskäyntiä. Kaksi ensimmäistä käytävää menivät hyvin. Kolmannen kohdalla tuli kuitenkin vaikeuksia. Kaksi mustapukuista käveli heitä vastaan ja heidät nähdessään he nostivat kätensä sotilaalliseen tervehdykseen. Tae vastasi samalla tavalla.

"Minne viet numero 62:a?" toinen mustapukuisista kysyi ääni täynnä epäluuloa. Taen oli vaikea tottua siihen, ettei ääni tullut äänenmuuntajan läpi. Sen sijaan tämä naispuolinen mustapukuinen kuulosti täysin tavalliselta ihmiseltä. Se ei kuitenkaan hämännyt Taeta.