Unohdetut

12. luku - Sue

A/N: Hei murut! Kiitos kun olette lukeneet näin pitkälle. Unohdetut on mulle tärkeä tarina ja olen hirveän otettu siitä, että myös te olette siitä tykänneet.

Kirja jää tämän niin kutsutun "mid-season finalen" jälkeen pienelle tauolle, mutta uusia lukuja on luvassa piakkoin, joten ei hätää! Tämä seuraava luku saa teidät toivon mukaan odottamaan jatkoa innolla. Ei muuta kuin lukemisen iloa!

x S

———————————————————

VAROITUS (K16): Tuleva luku sisältää kohtauksia, jotka saattavat olla rankkoja nuorille tai herkille lukijoille. Mitään raakaa ja brutaalia väkivaltaa ei ole tiedossa, kohtaukset voivat enemmänkin olla ahdistavia. Jos haluat skipata luvun niin ota minuun yhteyttä viestillä. Voin mielelläni kertoa luvun sisällöstä pelkistetyn version.

————————————————————

Sue katseli kotitaloaan Jessen auton ikkunasta. Tuossa talossa hän oli asunut koko elämänsä, ja tänään oli sen elämän viimeinen päivä. Huomenna hän aloittaisi uuden luvun jossain muualla.

"Oletko varma tästä?" Jesse kysyi varovasti ja Sue käänsi katseensa pojan ruskeisiin silmiin. Ne olivat kaunein asia tässä maailmassa.

Sue hymyili Jesselle ja hyräili muutaman säkeen Annie's songista. Hänelle se tosin ei ollut Annie's song, vaan Jesse's song.

"You fill up my senses, like a night in a forest, like the mountains in springtime, like a walk in the rain."

Sue nyökkäsi. "Olen varma. Haen vain kamani ja palaan ihan kohta. Sitten voimme häipyä täältä."

Jesse epäröi edelleen. "Pitäisikö minun kuitenkin tulla mukaan?"

"Ei tarvitse", Sue sanoi pudistaen päätään. "Varmistin isän olevan yhä oikeustalolla."

Sue suuteli Jesseä nopeasti ja nousi sen jälkeen autosta. Sisällä talossa hän nousi suoraan portaat ylös omaan huoneeseensa. Ensimmäistä kertaa vuosiin hänen askeleensa oli kevyt. Tänään hän ei enää pelännyt.

Viimeiset kuukaudet olivat kieltämättä olleet haastavia. Sue oli taistellut pärjätäkseen ilman pillereitä, eikä se olisi koskaan onnistunut ilman Jessen tukea. Jesse oli myös suurin syy siihen miksi Sue vihdoinkin uskalsi tehdä päätöksen kotoa lähtemisestä. Alun alkaen Jesse ei olisi halunnut Suen enää milloinkaan asuvan saman katon alla isänsä kanssa, mutta Sue oli pitänyt pintansa. He olivat riidelleet asiasta paljon, mutta kun Sue päätti jotain niin sille ei kukaan voinut mitään. Jessen olikin vain täytynyt tyytyä lupaukseen siitä, että pian kaikki muuttuisi.

Sue oli tarvinnut aikaa päästääkseen irti. Kaikesta huolimatta entinen elämä oli tuntunut turvalliselta ja hyppy tuntemattomaan puolestaan liian raskaalta. Nyt, lähes puoli vuotta myöhemmin hän oli vihdoinkin valmis.

Huoneessaan Sue veti sängyn alta valmiiksi pakkaamansa matkalaukun ja lisäsi sinne ne tavarat, joita ei ollut uskaltanut vielä pakata siltä varalta että isä tarkastaisi hänen huoneensa. Hän ei ottanut mukaansa paljoa, sillä hän halusi säilyttää mahdollisimman vähän muistoja vanhasta elämästään.

Pakattuaan valmiiksi Sue meni takaisin alakertaan ja suunnisti keittiöön. Hän jätti avaimensa tiskipöydälle. Siitä isä sen myöhemmin löytäisi ja silloin Sue olisi jo kaukana.

Hän tuijotti puista tiskipöytää, jota vasten isä kerran oli paiskannut hänet sellaisella voimalla, että häneltä oli katkennut hammas. Pöydässä oli tapahtuman jäljiltä edelleen pieni lovi. Isä oli selittänyt hammaslääkärille Suen kaatuneen pyörällä, kömpelö tyttö kun oli.