Unohdetut

23. luku - Toinen mahdollisuus

Mies odotti puun takana olevalla katvealueella, juuri siinä ohuessa kulmassa jossa tiesi olevansa kameroiden ulottumattomissa. Hän tiesi sen, koska oli aamulla saanut perusteelliset ohjeet kameroiden sijainnista. Ohjeet oli annettu hänelle hänen päänsä sisällä, joten hän tiesi täsmälleen mitä hänen pitäisi tehdä. Joku saattaisi kutsua häntä hulluksi. Pään sisällä kuullut äänet kun yleensä olivat merkki hulluudesta, etenkin jos ne antoi joku, joka oli kuollut. Hän oli kuitenkin kuullut Suen äänen päänsä sisällä, eikä hän jostain syystä epäröinyt hetkeäkään etteikö hänen kuulemansa olisi ollut totta. Sue oli vakuuttanut hänet siitä.

Hän kuuli Alexandran lähestyvän, ja kun tyttö pääsi kohdalle hän veti tämän nopeasti puun taakse. Alexandra yritti huutaa, mutta hän painoi hansikoidun kätensä tämän huulille.

"Shh", hän sanoi mahdollisimman hiljaa. "Nyt pysyttelet avain hiljaa, mikäli henkesi on sinulle kallis. Älä huuda, en aio satuttaa sinua. Minä tarvitsen apuasi."

Hän vapautti Alexandran vasta kun oli varma, että tämä oli kuullut hänen sanansa. Tyttö kääntyi häntä kohti silmät täynnä kipunoita.

"Sinä! Mitä hittoa sinä luulet tekeväsi?" tyttö sähähti selvästi valmiina taisteluun. Se oli täysin odotettua, sillä hänen maineensa Unohdetuissa ei ollut erityisen hyvä eikä Alexandra ihan ymmärrettävistä syistä arvostanut häntä tipan vertaa. Hänen oli kuitenkin yritettävä.

"Rauhoitu, en aio satuttaa sinua", hän toisti sanansa. "Meidän täytyy puhua. Sue lähetti minut."

***

Niin kauan kuin hän jaksoi muistaa oli hän aina saanut kaiken haluamansa. Lapsena uusimmat lelut ja kuumimmat virtuaalitodellisuuspelit, teini-iässä kalleimmat älytennarit ja suosituimmat tytöt. Niin, ja sen kirotun auton. Auton, jota hän oli himoinnut niin pitkään ja hartaasti. Se auto oli kuitenkin pilannut hänen elämänsä. Tai ei sittenkään. Hän oli itse pilannut elämänsä, ja auto oli ainoastaan toiminut välikappaleena matkalla kohti tuhoa.

Mikään ei koskaan ollut riittänyt hänelle. Se johtui luultavasti siitä, että kaikki oli tehty hänelle liian helpoksi. Hän oli syntynyt jättimäinen kultalusikka suussaan, muttei ollut koskaan arvostanut sitä. Jos ihminen saa kaiken mitä haluaa, ei hän lopulta enää arvosta mitään. Sen sijaan ihminen alkaa tuntea itsensä tyhjäksi, ja elämä menettää merkityksensä. Sitä tyhjiötä on helppo täyttää päihteillä, seksillä - kaikella sillä mikä ei ole hyväksi. Juuri niin hänkin oli tehnyt ennen sitä kohtalokasta iltaa, joka oli lopulta pilannut kaiken.

Se oli ollut tuikitavallinen ilta. Hän oli käynyt luokkatoverinsa bileissä (autolla tietysti), juonut pari liikaa, ottanut ehkä pari viivaakin ja muhinoinut vuotta nuoremman koulun juoksijatähden kanssa. Tytön nimi oli Natasha, ja Natasha itse asiassa oli tekopyhä tiukkapipo, mutta humalassa tytöstä kuoriutui jotain aivan muuta. Sinä iltana he eivät kuitenkaan olleet vieneet hommia loppuun asti, sillä Natasha oli ollut pahalla tuulella. Tyttö oli haukkunut häntä imbesilliksi idiootiksi ja sanonut hyppäävänsä mieluummin pilvenpiirtäjän huipulta alas kuin alentuvansa samaan sänkyyn hänen kanssaan. Jollain tasolla se turhautti häntä. Kyse ei ollut seksistä, vaan siitä ettei hän saanut tahtoaan läpi. Ja se oli kaikista pahinta. Joten hän joi vielä muutaman lisää, jonka jälkeen hän poistui bileistä.

Oli satanut, ja myöhäissyksyn pimeys yhdistettynä tien kiiltävään pintaan heikensi näkyvyyttä. Tiellä kuitenkaan harvemmin liikkui ketään tähän aikaan illasta, joten hän painoi huoletta kaasua. Ja sitten hieman lisää. Hän halusi ajaa kovempaa, niin kovaa ettei kuulisi omia ajatuksiaan.

Nainen ilmestyi tielle kuin tyhjästä. Yhtäkkiä tämä vain seisoi keskellä tietä vaunujen kanssa, ja siinä vaiheessa kun hän huomasi naisen, oli jo liian myöhäistä. Kuului hirveä pamaus, ja nainen lensi konepellin yli auton taakse. Vaunut puolestaan sinkoutuivat tienpientareen yli montakymmentä metriä syvään ojaan.